Sain eilen kaksi viestiä. Ensimmäisessä pohdittiin, että olenko pimeyden puolella ja toisessa kerrottiin, että jossain ryhmässä minut oli nimetty pimeyden puolen toimijaksi.
Ensimmäinen viesti kuului näin: ”Sinusta kulkee juttuja että et ole täysin valon puolella vaan mustankin.” Ja toisessa kerrottiin, että tuossa ryhmässä ”väittivät että olisit archonien puolella ja että oikeasti sulla olisi jokin pahuuden agenda.”
Minun silmissäni pimeys on kyvyttömyyttä nähdä sitä perimmäistä valoa ja rakkautta, joka meitä kaikkia ja koko Kaikkeutta kantaa. Pimeys on sokeutta sille, mikä on totta ja taistelua valheen, pelon ja muiden tummien tuntojen puolesta. Pimeys on ihan normaalia, ja tavallista.
No, olenko minä sitten taistellut pimeyden puolesta? Olenko tehnyt pimeyden töitä? Joo, toki olen. Aina silloin kun olen ollut kyvytön näkemään omaa osaani maailmani ja todellisuuteni luojana. Aina silloin, kun olen ollut sokea omille alitajuisille ohjelmilleni, omille peloilleni ja pettymyksilleni. Aina silloin, kun olen syyttänyt ja tuominnut toisia ihmisiä suojellakseni omia vielä kohtaamattomia pelkojani ja muita keskeneräisistä tunnekokemuksista kasvavia ohjelmointejani, omia luomuksiani.
Olen pimeyden puolella aina silloin, kun en vielä tunnista omaa osuuttani kokemusteni synnyssä – silloin kun syytän ja tuomitsen toisia kaltaisiani suojellakseni sitä, mitä en vielä itsessäni näe. Silloin kun näen vertaiseni ihmiset hyvinä tai pahoina, oikeina tai väärinä.
Koko meidän maailmamme on rakentunut paljolti syyttämisen ja tuomitsemisen varaan. Siksi me kaikki tänne syntyneet olemme omaksuneet erilaisia pimeyden ohjelmia ja valheita, joiden puolesta me taistelemme ja joiden puolesta me kärsimme. Me kaikki olemme oppineet uskomaan pimeyteen eli totuuden ja valon kieltämiseen. Pimeys on yhdessä luomamme maailman henki, sen juuri.
Olen käyttänyt koko elämäni nähdäkseni ja kohdatakseni tämän pimeyden niin itsessäni kuin maailmassanikin. Olen aloittanut yrittämällä muuttaa maailmaani ja pelastaa lähimmäisiäni heidän omilta haasteiltaan ja yrittänyt nähdä hyvin ja viisaasti kaiken sen mikä nähtävissäni on.
Mutta samalla olen kantanut omia alitajuisia pelon ja pettymyksen ohjelmiani, jotka olen lapsuuteni haasteiden kautta ladannut alitajuisen mieleni syvyyksiin. Siksi hyvää tarkoittavat yritykseni olla kunnon ihminen ovat kantaneet mukanaan myös noita vielä kohtaamattomia pelkoja ja muita tummia tuntoja.
Minä olen epäonnistunut, sillä pimeys on kulkenut kaikkien hyvää tarkoittavien ajatusteni, tekojeni ja pyrkimysteni mukana. Sokeus on ollut osa matkaani. Sokeus, jonka Elämä Itse on sallinut minun kokea rakastavassa sylissään.
67 vuoden matkan jälkeen olin viime talvena lopulta valmis kuolemaan, valmis jättämään rakkaan Samavika-Rahikaisen taakseni. Sain lopulta tarpeekseni siitä pimeydestä eli pelosta, tuskasta ja pettymyksestä, jota minä olen ihmisenä kantanut.
Tein kuolemaa koko talven ajan ja maaliskuun alussa jouduin sydänvaivojeni vuoksi elämäni ensimmäistä kertaa ambulanssikyytiin ja sairaalaan. Siellä sain viiden päivän ajan pohtia ja tunnustella niitä tuntoja, jotka olivat johtaneet minut kehoni kuoleman rajoille.
Mikä minua ja sydäntäni painoi? Mitkä kohtaamattomat tunnemallit ja -ohjelmat olivat johtaneet minut tähän tilanteeseen? Mitä pimeyttä minä vielä kannoin mukanani?
Lääkärit tekivät kaikki monet tutkimuksensa ja päätyivät omaan diagnoosiinsa. Heidän mielestään olin sairas ja he tarjosivat minulle neljä eri pilleriä, joita minun tulisi syödä päivittäin koko loppuelämäni ajan. He antoivat minulle potilaan ja sairaan roolin.
Minä kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin, että en näe, että yksikään sairaus johtuu pillereiden puutteesta. He pudistivat päätään, mutta hyväksyivät ratkaisuni. Lähdin kotiin ja jatkoin oman pimeyteni eli sydäntäni rasittaneiden omien pelkojeni tutkimista ja kohtaamista.
Niin, olenko minä pimeyden palvelija vai sen tutkija ja paljastaja? Niin kauan, kun en näe omaa pimeyttäni, minä palvelen sitä. Niin kauan, kun väistän omat pelon ohjelmani ja syytän niistä noita toisia, minä palvelen pimeyttä. Niin kauan, kun tuomitsen toiset kaltaiseni ja vertaiseni pimeyden palvelijoiksi, minä olen oman pimeyteni vanki.
Liitän loppuun muutaman minusta ja kirjoistani kirjoitetun kommentin. Ne kertovat siitä mitä jotkut toiset ovat nähneet teksteissäni. Mutta lopulta et voi luottaa kehenkään toiseen, et minuun etkä kehenkään muuhunkaan omien varjojensa kanssa vielä kamppailevaan.
Ainoa johon voin todella luottaa on se kaikkivaltias Elämä Itse, joka kantaa rakastavassa sylissään niin minua kuin sinua ja kaikkia muitakin, koko Kaikkeutta. Ja tuo Elämä Itse, sen ikuinen virta, on jo meissä. Omien pelkojeni ja oman pimeyteni lumoissa minä en vain aina pysty sitä huomaamaan ja tuntemaan.
”Kiitos Klaus kirjastasi, kiitos avoimuudestasi, kiitos sydämesi avaamisesta, kiitos rakkaudestasi. Rakkautta maailma nyt janoaa. Pelon sijaan luottamusta siihen, että rakkaus voittaa, ja luottamusta siihen, että rakkaus asuu meissä ihan jokaisessa. Minussa ja sinussa.” Marjo
”Klaus käy hämmästyttävän syvissä vesissä tuodakseen meille lohdullisen sanoman siitä, että mikään ei kuole paitsi se, jonka aika jo ohi, ja ihminen itse selviytyy uudelleen ja uudelleen jatkamaan elämän ketjua.” Heikki
”Klaus Rahikainen kurottaa ajatusten ja kuvien taakse, kohti elämän suurta tuntematonta, kohden alituista virtaa. Päämäärää ei tarvita, liike on tarpeeksi. Uskallus olla läsnä tässä ja nyt eikä koskaan toiste, heittäytyminen, vanhojen kaavojen ja mallien murskaaminen. Klaus Rahikainen jauhaa yhtä ja samaa, yhtä ja samaa – niin kuin vesi jauhaa kiveä, kivijalkaa.” Pasi
PS. Maalauksen on tehnyt isäni Kalevi. Minä olen mallina.