Miten syvälle minunkin mieleeni on iskostunut kaipuu naisen syliin! Miten voimallisesti olenkaan kuvitellut, että sitten kun pääsen naisen autuaaseen syleilyyn, vapaudun kaikista vaivoistani ja saan rauhan. Ja miten monta kertaa olenkaan päässyt tuohon unelmieni yhteyteen, ja joutunut pettymään, kun kaipaukseni täyttymys onkin ollut vain hetkellinen ja ohimenevä. Mikä hitto tässä kulttuurimme kauniimmassa ja syvimmässä unelmassa mättää? Miksi se ei olekaan tosi?
Tuo kaipuu on vain kuvitelma. Se on pyrkimys takaisin äidin kohtuun ja äidin autuaaseen syliin, joka kantaa ja antaa meille kaiken mitä tarvitsemme; tissin, lämmön ja äidin kaikenkattavan rakkauden sekä rajattoman ihailun ja hyväksynnän. Sen, josta me kaikki saimme aikanamme vain häivähdyksen, vain ohimenevän aavistuksen, koska niin äitimme kuin isämmekin elivät itsekin tuossa harhaisessa kaipuussa, ihmisen perimmäisessä erheessä. Siinä luulossa, että elämä on toisaalla, tuossa toisessa ihmisessä.
Toki tuosta kaipauksesta syntyy yhteyden hetkiä sekä uusia ihania ja loputtomasti rakkautta kaipaavia lapsia, meidän kaltaisiamme. Se tuottaa uusia ihmisiä ja uutta elämää, uusia mahdollisuuksia kohdata tuo perisyntimme, joka kerta kerralta syntyy lapsen herkässä ja viattomassa mielessä. Nimittäin uskomus siitä, että minusta puuttuu jotain ja että minä olen jollain lailla vajavainen. Siitä syntyy loputon kurotus kohti toista, naista tai miestä, joka tekee minusta täyden ja kokonaisen. Siinä on kaiken murheemme lähde, yksinäisyytemme perierhe.
Todellisuudessa minusta ei puutu mitään, eikä ole koskaan puuttunutkaan. Ei edes lapsuuteni viattomassa ”vajavaisuudessa” eli kyvyttömyydessäni pitää itse huolta itsestäni. Olin heti synnyttyäni täysi ja eheä, täyden ja eheän rakkauden kannattelema ja syleilemä. Minusta ei mitään puuttunut, ei silloin eikä nytkään. Olen rakkauden ikuisessa syleilyssä, Elämän Itsensä kannattelema ja rakastama aivan niin kuin sinäkin olet. Minusta ei mitään puutu!
Tuo rakkauden todellinen syleily on ajaton ja paikaton eikä se ole riippuvainen fyysisestä kosketuksesta tai läheisyydestä. Tämän olen saanut kokea moneen kertaan niin yksin kuin toisen ihmisenkin yhteydessä. Siitä yhteydestä ja siitä autuudesta ei jää jäljelle fyysisen ja puutteen alaisen kurottamisen jälkeistä morkkista ja alakuloa, vaan se jatkuu ja jatkuu aina vaan… Rakkauden syleily on totta.
Olen myös saanut jakaa tuon rakkauden autuuden ystävieni ja läheisteni kanssa, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Se on voinut syntyä rehellisen, avoimen ja herkän jakamisen kautta niin, että olemme yhtyneet toistemme kanssa rakkauden autuudessa, vaikka olemme istuneet metrien päässä toisistamme. Olemme yhtyneet rakkaudessa kehojemme tuolla puolen ja hyrisseet sen orgastisessa autuudessa ilman minkäänlaista tarvetta fyysiseen kosketukseen tai läheisyyteen. Olemme olleet vaivatta yhtä.
Me olemme kaikki rakkaudessa. Rakkaudesta me olemme syntyneet, rakkaudessa me olemme eläneet ja rakkaudessa me tulemme ikuisesti elämään. Vain kehollisen syntymän ja kuoleman todeksi uskotut harhat rakkauden puuttumisesta ja elämän loppumisesta, pitävät meidät poissa rakkauden täydestä kokemisesta, sen jakamisesta ja välittämisestä. Me olemme rakkaus, joka on hetkeksi unohtanut itsensä kehollisen muodon rajallisuuteen ja antautunut siitä kasvaville peloille. Me olemme rakkaus, joka kaipaa itseään.
Tunnista tuo pelosta ja hädästä kumpuava kaipaus, myönnä oma rajallinen erehdyksesi ja pura kaikki tuosta harhasta ja erehdyksestä rakentuneet mielen ohjelmat omasta pyhästä mielestä, oman rakkautesi ytimestä. Kohtaa ja pura kaikki mikä estää oman rakkautesi tuntemisen ja ilmaisemisen. Äläkä anna periksi vaikka kaikki ei aina menisikään kuin strömsössä, vaan luota siihen, että jonain aamuna heräät siinä rakkaudessa, jota olet erheellisten ohjelmiesi vuoksi oppinut kaipaamaan noilta muilta rakkautta kaipaavilta. Jonain ihana aamuna heräät rakkaudessa, joka sinä olet. Rakkaudessa, jota kukaan ei voi sinulle antaa eikä sinulta pois ottaa. Sinä olet rakkaus. Minäkin olen. Rakkaudessa me olemme yhtä.