PETTYMYKSEN LUMOUS

Oletko tottunut pettymään, saamaan vähemmän kuin kaipaat? Oletko tottunut jäämään paitsi, jäämään elämän kilvassa toiseksi tai kolmanneksi? Oletko tottunut pärjäämään, selviämään juuri ja juuri kovalla ja ankaralla työllä? Hallitseeko pettymys sinun elämääsi?

Usko pettymykseen voi olla syvällä sielussasi. Äitisi on voinut katsoa sinua pettyneenä oman rankaksi kokemansa synnytyksen jälkeen. Joku vanhempi on voinut katsoa sinua pettyneenä, koska olit hänen mielestään väärää sukupuolta tai muuten poikkeava? Sinä olet itse voinut kokea pettymystä synnyttyäsi sielun vapaudesta tähän pettymystä tuottavaan ihmismaailmaan, joka saattoi eristää sinut heti vanhemmistasi johonkin muovikaukaloon tai keskoskaappiin. Mihin ihmeen maailmaan sinä olitkaan syntynyt?

Jokainen syntyvä olento kaipaa kohtaamista ja näkemistä, lämmintä syliä ja runsasta tissiä. Jokainen lapsi kaipaa rakkautta ja lämpöä, ravintoa ja turvaa. Lapsi haluaa kasvaa rauhassa. Tämä maailma ei aina pysty näitä perustarpeita tyydyttämään, sillä useimmat vanhemmat ja muutkin ihmiset kantavat pettymystä ja siitä kumpuavaa stressiä ja taistelua sisimmässään. Niin olen minäkin kantanut.

Siksi olen kulkenut pettymyksestä toiseen ja kolmanteenkin. Olen jatkuvasti tuottanut itselleni hienoisia tai suurempiakin pettymyksiä odottamalla ihmisiltä ja hankkeilta sitä täydellisesti kannattelevaa rakkautta, jota jäin lapsena kaipaamaan. Olen kaivannut maailmalta ja lähimmäisiltäni sitä rakkautta, jota olin jäänyt kaipaamaan. Siksi olen pettynyt ja tuottanutkin pettymystä tällä ihmisen matkallani. Se on ollut väistämätöntä ja välttämätöntäkin, jotta olen lopulta joutunut kääntymään sisäänpäin ja löytämään kaikkien pettymysteni lähteen sisältäni.

Minä olen itse tuottanut kaikki ne pettymykset, jotka olen kokenut maailman minulle tarjoavan. Olen itse kantanut pettymyksen ohjelmaa kuin perimmäisenä mallina, jonka mukaisesti olen maailmaani luonut ja toimiani valinnut. Olen pettynyt, koska olen kaivannut pettymystä, tuota tuttua ja turvallista perimmäistä eli ensimmäistä kokemustani ihmisyydestä. Ja olen ollut aika jehu siinä!

Aivan viime aikoina olen huomannut, että nuo pettymyksen tunnot eivät enää nouse ja valtaa mieltäni, vaikka maailma ympärilläni ei edelleenkään toimi niin kuin haluaisin. Pettymys ei nouse vaikka en saa hakemaani apurahaa. Se ei nouse vaikka maailman johtajat jatkavat omista pettymyksistään kumpuavaa maailman hallitsemista eli pelolla johtamista. Se ei nouse vaikka ulkona sataa, paistaa tai pakastaa. Pettymys ei enää ohjaa toimiani, ei hallitse mieleni tilaa.

Tiedän ja tunnen, että tähän uuteen tilaan minut on johdattanut kesäkuun alussa kokemani syvä virtauskokemus, joka oli kuin Elämän kaste, joka antoi minulle kokemuksen siitä, miten olen aina rakastettu ja kannateltu. Että minulta ei todellisuudessa puutu mitään, ei mitään rakkautta, vaikka näin olenkin pettymyksessäni kuvitellut. Olen aina ollut rakastettu ja tulen aina olemaan. lhan niin kuin sinäkin. Rakkaus kantaa kaikkia ja kaikkea.

Me ihmiset emme vain osaa välittää tuota rakkautta toinen toisillemme niin kauan, kun kannamme omaa pettymystämme eli rakkaudettomuuden kokemusta sielumme syvyydessä. En osaa enkä voi rakastaa ennen kuin koen tuon rakkauden omassa olemuksessani, omassa sydämessäni. Rakkaus on, mutta meidän oma pettymyksemme pitää sen loitolla omasta kokemuksestamme. Rakkau jää kokematta.

Tuon pettymyksen varassa luomme erilaisia korvikekokemuksia tuolle rakkaudelle. Me kutsumme rakkaudeksi sitä, että naimme ja rakastelemme melkein kenen tahansa kanssa. Me kutsumme rakkaudeksi, sitä että taistelemme yritysmaailmassa tai sodissa oman menestymisemme ja perheemme, puolueemme, uskontomme ja kansamme puolesta. Me kutsumme rakkaudeksi melkein mitä vain, mutta rakastammeko me todella? Rakastatko sinä? Rakastanko minä?

Minä rakastan todella, kun mikään rakkaani teko ei enää tuota minulle pettymystä. Minä rakastan todella, kun maailmani ei enää tarvitse muuttua toiseksi, jotta voisi rakastaa sitä. Minä rakastan todella, kun lähimmäiseni saavat tutkia maailmaansa ja omia pettymyksiään tässä haastavassa maailmassa aivan omin tavoin ja omassa tahdissaan.

Minä rakastan todella, kun minulta ei enää mitään puutu. Silloin en enää ole pettymyksen lumouksen vallassa