Istuin alkuillasta Viinikankosken rannalla ja kuuntelin keskustasta kantautuvaa Liekkiyön konsertin jytkettä. Rummut takoivat, kitarat vinkuivat ja ihmiset kerääntyivät Parkanon torille tiiviiksi massaksi nauttimaan musiikista.
Minä ihan tosissani mietin, mikä meitä ihmisiä siinä oikein kutsuu. Miksi ihmeessä kokoonnumme välillä tiiviiksi joukoksi valtavan äänimassan keskelle, annamme basson jyskyttää kehossamme, liikumme samassa rytmissä ja huudamme yhdessä: Jee, jee,jee!?
Ehkä siinä on jotakin hyvin vanhaa. Ensimmäinen maailma, jonka ihminen kokee ja aistii, on täynnä ääntä ja rytmiä. Äidin kohdussa pieni lapsi elää sydämenlyöntien, hengityksen, veren virtauksen ja äidin äänen ympäröimänä. Hän ei vielä kuuntele maailmaa itsensä ulkopuolella. Hän kuulee viattomasti ja suoraan.
Lapsi on kohdussa äänien sisällä.
Hän on täysin ympäröitynä ja kannateltuna.
Hän kuulee, ja kuuluu.
Ehkä rockkonsertin valtavassa jytkeessä on jotakin samaa. Rummut ja basso eivät vain kuulu korvissa, vaan tuntuvat koko kehossa. Sadat ihmiset liikkuvat yhdessä samassa rytmissä. Yksinäinen ja itsensä erilliseksi kokeva ihminen saa hetkeksi kadota yhteiseen sykkeeseen.
Hän kuulee ja kuuluu.
Ehkä juuri sitä me kaikki kaipaamme, mutta niin monin eri tavoin. Emme pelkästään toista ihmistä, musiikin voimaa tai herkkää kosketusta, vaan kokemusta siitä, että olemme jonkin itseämme suuremman ympäröimiä ja kannattelemia.
Että kuulumme.
Olla rakastettu on olla ympäröitynä, kannettuna ja kuulua.
Ja ehkä siksi rakkauden ensimmäinen kieli on kuunteleminen.
Kun kuuntelen riittävän syvästi, raja minun ja ympäröivän Elämän välillä alkaa pehmetä. Kuulen joen, lehtien havinan, variksen rääkäisun, ihmisen äänen, oman hengitykseni.
En enää vain kuuntele Elämää.
Huomaan olevani sen sisällä.
Huomaan kuuluvani Itse Elämään. Kaikkeen.
Ehkä rock’n’rollkin yrittää omalla riemukkaalla ja meluisalla tavallaan muistuttaa meitä tästä ikivanhasta kokemuksesta:
Kuulla.
Kuulua.
Olla kannateltuna.
Olla rakastettu.
Joskus siihen tarvitaan tuhansia watteja, rummut ja kirkuva kitara.
Joskus riittää virtaava joki. 
Ja joskus taas pelkkä hiljaisuus.