Viime aikoina on alkanut tuntua, että yksi koko elämäni perusteemoista on ollut pyrkimys vihan välttämiseen, sekä oman että toisten. En ole halunnut vihata, enkä tulla vihatuksi. Ja juuri siksi kaikesta hyväntahtoisuudestani huolimatta olen joutunut ajoittain mitä suurimman vihan kohteeksi. Olen vetänyt vihaa puoleeni, koska olen välttänyt sitä.
Se on hämmentänyt minua, sillä olen luonteeltani hyvin sovinnollinen ja tasapainottava. Olen jopa toiminut vuosia vapaaehtoisena rikossovittelijana, ja vielä erinomaisin tuloksin. Mutta kaikkeen tähän on liittynyt myös miellyttäjän rooli, sen joka taipuu tasapainon vuoksi toisten odotuksiin ja tarpeisiin ja sen joka myy itsensä liian halvalla, jotta toisen olisi hyvä olla. Sen joka ei osaa pitää puoliaan.
Näen tämän kaiken alkaneen lapsuudenkodissani, jossa minä herkkänä esikoislapsena asettauduin tasapainottamaan vanhempieni välisiä ristiriitoja ja vihaa. Olin kuin ukkosenjohdatin, joka pyrki luomaan tasapainoa eli parantamaan maailmaansa tilanteessa, josta en itse ollut vastuussa. Sovittelin jo vanhempieni välisiä jännitteitä, enkä koskaan todella onnistunut siinä. Se ei ollut minun oma juttuni. Se ei ole lapsen juttu.
Ja vihaa olen vetänyt puoleeni erityisesti tilanteissa, joissa olen havahtunut omasta epätoivoisesta halustani miellyttää, jotta saisin rakkautta ja hyväksyntää, ja vetäytynyt tällaisesta tilanteesta tai pyrkinyt muuttamaan sitä. Silloin olen saanut olla mitä suurimman vihan kohteena, koska olen pettänyt jonkun toisen odotukset, kun en enää olekaan halunnut miellyttää häntä ja täyttää hänen odotuksiaan. Olen tullut vihatuksi, kun olen lähtenyt tunnustelemaan omaa tuntoani ja omaa itsenäistä tahtoani näissä tilanteissa. Se on ollut vaarallista ja vihan arvoista.
Vihan pelko on saanut minut toimimaan tavalla, joka voi rakentaa suhteisiin epäterveen tasapainon. Kun lopulta lakkaan ylläpitämästä sitä, syntyy helposti pettymys ja joskus viha. Pyrkimällä välttämään vihaa olen siis paradoksaalisesti ollut rakentamassa juuri sellaisia tilanteita, joissa pettymys ja viha ovat päässeet kasvamaan. Elämä on tuonut eteeni yhä uudelleen sen, mitä en ole halunnut kohdata. Elämä Itse tarjoaa meille juuri sitä mitä tilaamme eikä se tunne Ei-sanaa tai miinusmerkkiä. Viha on vihaa, vaikka sitä pyrkisi välttelemäänkin. 
Miksi ihmeessä kaikki tämä? Mitä minulla on tästä kaikesta opittavaa? Ensinnäkään ei kannata pyrkiä välttämään jotain, ei vihaa eikä muutakaan, sillä se vetää puoleensa juuri noita kokemuksia, joita olen pyrkinyt välttämään, pettymyksiä ja vihaa. Ja toiseksi kaikki ne tunteet, joita elämäni ja valintani toistuvasti nostavat minulle kohdattavaksi, ovat sellaisia, jotka ovat minussa vielä keskeneräisiä. Tunteita, joiden kanssa en vielä ole rauhassa. Ne ovat Elämän oppiläksyjä, sen rajattomasta rakkaudesta nousevia. Vihakin on.
Mitä viha haluaa minulle opettaa? Mikä on tuon minuun kohdistetun vihan viesti? Minulla on aavistus, että olen joissain aiemmissa elämissäni toiminut useampaan kertaan sotilaana ja tehnyt siinä roolissa mitä kauhistuttavimpia tekoja; tappanut, raiskannut ja tuhonnut. Olen tuolloin vihannut ja herättänyt vihaa niin suuresti, että tällä kertaa olen pyrkinyt välttämään sitä.
En ole tarttunut aseeseen, muuta kuin ilmakivääriin muutaman kerran. En ole suorittanut armeijaa, enkä edes siviilipalvelusta, sillä olen saanut vapautuksen. En ole lyönyt ketään, en muuta kuin kerran miellyttäjäkaveriani, joka sai härnäyksellään minut mottaamaan häntä kerran. Ja olin siitä suorastaan ylpeä, ja hänkin nauroi iloisesti. Vihasimme ihan ystävällisesti. Ja vain lyhyen hetken.
En ole kauheasti vihannut, mutta silti olen saanut vihaa osakseni. Toki muistan erään tilanteen vuosikymmenien takaa, jossa olin vahvassa kiukun eli vihan tilassa mennessäni lähes pimeässä keittiössä myöhään illalla hakemaan vettä hanasta. Kun kuljetin kättäni pitkin kaapin alapuolelle kiinnitettyä loisteputkivalaisinta sytyttääkseni sen, lamppu syttyikin hehkumaan käteni alla. Ei täyteen loistoonsa, mutta silti se valaisi selvästi juuri sitä pitkin liikkuvan käteni kohdalla. Viha on vahva tunne.
On selvää, että nyt on aika ottaa vastaan kaikki se viha, mitä olen ikäni välttänyt, ja tuntea se kaikki kieltämäni viha läpikotaisin ja kokonaan. Nyt on aika kohdata kaikki kantamani viha – kielletty, vältetty tai ilmaistukin – siinä rakkauden sylissä, joka on kantanut minua kaiken aikaa. Se on antanut minulle tämän armollisen mahdollisuuden sekä vihata että tulla vihatuksi. Kaikki on kohdattavissa. Ja kaiken kohtaamisen aika on juuri nyt, aina vain juuri tämä hetki. Nyt.
Tässä pyhässä hetkessä ei ole vihaa, ei ole koskaan ollutkaan. Mutta siihen tuomani viha tai sen välttely, on tuottanut elämässäni kokemuksia, jotka ovat tehneet nuo keskeneräiset tunteeni näkyviksi ja tunnettaviksi, jotta osaisin kohdata ne ja päästää niistä irti. Pyhä nykyhetki eli Elämä Itse minussa haluaa vapautua menneisyyden vallasta, menneiden tunteiden kahleista ja niiden toistamisesta.
En enää halua välttää vihaa, sillä olen saanut tuta tuon välttämisen seuraukset elämässäni. En myöskään halua kieltää vihaa, vaan kohdata sen suoraan silmästä silmään, sillä olen huomannut, että se sulaa iloksi ja rakkaudeksi, kun sitä ei välttele eikä pelkää. Kun olen läsnä vihan tai jonkun muun vanhan ja vaikean tunteen kanssa, se sulaa pois kuin pilvet kirkkaassa auringonpaisteessa. Tämä pyhä nykyhetki ei tarvitse vihaa. Tämä pyhä nykyhetki on silkkaa rakkautta.
* * *
Sinussa on Elämä.
Minussakin on.
Kumpikaan meistä ei ole
parempi tai huonompi toista. 
Se mikä ei rauhasta synny
ei myöskään rauhaa luo.
Kun vihaat minua,
vihasi osuu aina ensin itseesi.
Ja sitten ehkä minuun.
Tai sitten ei. 
Kuva: Veronica Puurunen