Kysyit eilen illalla: ”Hei Klaus, mitä sinulle kuuluu? Miten voit niin sisäisesti kuin ulkoisestikin?” En osannut silloin vastata, sillä olin niin keskellä tuon yllättävän päättäjäispäivän juhlahumua. Mutta hyvin nukuttu yö selkeytti mieleni ja nyt voin kertoa mitä minulle kuuluu.
Muistat varmaan, että viikko sitten kirjoitin jutun nimeltä ”Kun taistelu päättyy”. Se alkoi seuraavilla kysymyksillä, joihin sain eilen vastauksen: ”Mitä tapahtuu, kun mies ei enää taistele? Mitä tapahtuu, kun mies ei enää taistele naisten rakkaudesta, vaan on itse rakkaus? Mitä tapahtuu, kun mies ei enää taistele vallasta, vaan tunnistaa valtansa oman todellisuutensa luojana? Mitä tapahtuu, kun mies ei enää halua muuttaa maailmaansa, vaan muuttuu itse?”
Kuluneen viikon aikana tämän vanhan ja aseistaan luopuneen taistelijan mieli on ollut pelottavan tyhjä, hämmentynyt. Jokin on vaivannut vanhaa ritaria, joka on lopulta ollut valmis luopumaan kaikesta taistelustaan maailmansa ja lähimmäistensä muuttamiseksi ja laskemaan niin miekkansa kuin kilpensäkin maahan. Vanha sotilas on väsynyt taistelemaan, mutta mitä hiton virkaa hänellä on, jos hän ei enää taistele? Tyhjyys on pelottanut.
Tuo aseista ja taistelusta luopuminen tapahtui, kun ymmärsin olevani Rakkauden ikuisessa valtameressä räpiköivä kala, joka on kaikella uljaalla kirjoittamisellaan ja lukemattomilla kirjoillaan koettanut herättää muiden kalojen huomion: ”Hei katsokaa, mitä mä osaan! Näättekste miten hienosti mä osaan ymmärtää tätä elämää? Hei, enks ookin tärkee?”
Olen hakenut muilta kaltaisiltani kaloilta sitä rakkautta, jonka rakastavassa sylissä olen iän kaiken kellunut rakkauden puutteen kuvitelmasta kasvavassa hädässäni. Kun näin tuon kaiken selvästi pystyin laskemaan aseeni ja luopumaan taistelustani. Mutta jokin tyhjyys jäi selvästi vaivaamaan, jokin vaiva, josta en tahtonut saada otetta. Mikä hitto minua vaivaa, kun kaiken piti olla niin selkeää ja totta?
Eilen, kaikkien koulujen päätöspäivänä, sieluni syvyyksiin kätkemäni ja kieltämäni perimmäinen suru lopulta puski esiin. Se vyöryi tuon Rakkauden valtameren valtavina aaltoina, kun istuin yksin sen rannalla ihmettelemässä. Nuo surun aallot olivat vastaanpanemattoman suuria, ne oli vain otettava vastaan ja luotettava siihen, että rakkaus kantaa ja että Elämä Itse tietää mitä tekee. Rahikainen antautui lopulta suuremmalleen.
Tuo surun myrsky oli kasvanut vähitellen pieninä suruina, jotka nousivat yksi kerrallaan mielestäni. Suru kissan kuolemasta. Suru työn loppumisesta eli klapipinon valmistumisesta. Suru rakkauden unelman kariutumisesta. Suru, jota lapseni kantavat. Suru, jota koko maailma kantaa. Suru kirjoittamisen turhuudesta. Suru siitä, että kukaan ei vittu tajuu! – Niin, mitä minä en itse halunnut tajuta?
Annoin surun tulla. Otin sen valtaisat aallot vastaan. Tajusin, miten olin koko ikäni taistellut tätä surua vastaan. Se oli niin suuri ja mahtava, niin perimmäinen, että en ollut uskonut voivani sitä kohdata. Siksi olin valinnut kirjallisen ritarin urana isäni perinnön mukaan. Olin lähtenyt taistelemaan maailmaani vastaan tai sen muuttamisen puolesta, jotta minun ei tarvitsisi kohdata tätä perimmäistä surua. Tätä yksinäisyyden surua.
Annoin Rakkauden valtameren valtavien aaltojen huuhtoa olentoani. Antauduin sen ikuiseen keinuun, sen loputtomaan liikkeeseen. Ja suruni sai viimein liikkua vapaasti Rakkauden valtameren aalloissa. Suru kasvoi iloksi ja ihmetykseksi, röhönauruksi ja lopulta ihan kikatukseksi.
Kuinka olinkaan taistellut näitä aaltoja vastaan, uskonut häviäväni ja katoavani, jos en jatkaisi taisteluani! Kuinka olinkaan ollut kiintynyt älyni terävään miekkaan ja kilpikättäni ja sydäntäni rasittaneeseen kieltäymyksen kilpeen! Olin pitänyt rakkauden loitolla taistelemalla kieltämääni surua vastaan!
Aika hurja reissu, eikö vain? Minusta ei jäänyt Rakkauden valtameren rannalle jäljelle kuin vanhan kaikkensa antaneen sotilaan röhönauru ja ikuisesti iloisen lapsen kikatus. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy! Ja kaiken se kestää, kunnes lopulta huomaa kaiken taistelun olleen turhaa. Elämä ei taistele, Elämä rakastaa ja iloitsee rakkautensa alati muuttuvista luomuksista, aalloista niin sen pinnalla kuin sen syvyyksissäkin. Minäkin rakastan.
PS. Jä tämän iloisen päätösjuhlan kuin kruunasivat nuo sinun kysymyksesi, joihin en eilen vielä osannut vastata, sekä se, että pyysit minulta käytännön apua, jotta voisit aikanaan osallistua omaan päätösjuhlaasi. Aika osuvasti, eikö vain? Niin, ja toki minä autan!