Juuri tässä hetkessä joku kuiskaa läheisensä korvaan: ”Minä rakastan sinua”. Juuri tässä hetkessä joku siittää lapsen ja toinen ottaa hänet vastaan. Juuri tässä hetkessä joku synnyttää ja joku tarjoaa lapselleen rintaansa. Juuri tässä hetkessä joku nauttii ateriastaan ja toinen nukkuu autuaana sängyssään. Juuri tässä hetkessä joku iloitsee työstään ja toinen nauttii vapaa-ajastaan. Juuri tässä hetkessä joku sairastaa ja toinen kuolee kaikkensa antaneena. Tässä hetkessä on kaikki.
Mutta tässä samassa hetkessä joku huutaa: ”Minä vihaan sinua!” Joku tarttuu aseeseensa ja haluaa vahingoittaa ja tappaakin tuon toisen. Juuri tässä hetkessä joku raiskaa rakkaansa tai jonkun tuiki tuntemattoman. Tässä hetkessä joku käyttää hyväkseen lasta tai muuten avutonta ihmistä. Juuri tässä hetkessä joku kuolee tai vammautuu väkivallan seurauksena joko sodassa tai arjessa. Ja juuri tässä hetkessä joku pelkää kuollakseen tätä ihmeellistä elämää. Tätä kaikkea.
Jos aikaa ei todella ole ja kaikki tapahtuu tässä elämän ainoassa hetkessä, niin miten ihmeessä minä pystyn sulattamaan ja hyväksymään kaiken tämän koko ajan tapahtuvan? Miten voin hajoamatta kestää loputtomasti muuttuvan todellisuuden äärettömän kaleidoskoopin, jossa kaikki tämä ja paljon muutakin tapahtuu tässä hetkessä, juuri nyt?
Ihmisen perinteinen tapa on luoda oma aikaan ja paikkaan sidottu identiteettinsä, minuus joka on syntynyt jossain paikassa johonkin sukuun ja jonain tiettynä hetkenä. Egon jolla on oma ainutlaatuinen henkilötunnus ja nimi, koulutus ja ammatti sekä rooli tässä ihmisen ajallisessa maailmassa. Ihminen lukitsee itsensä yhdeksi ainutlaatuiseksi ja erilliseksi olennoksi, joka sitten taistelee leivästä ja vaikutusvallasta muiden kaltaistensa kanssa. Ihminen pyrkii selviämään.
Näin on syntynyt meidän kaoottinen maailmamme, jossa kaikki taistelevat niin toisiaan kuin meitä kaikkia rakastavaa Äiti-Maata vastaan. Me käytämme toinen toisiamme hyväksemme eikä kukaan sittenkään selviä hengissä, vaan kuolema odottaa jokaista tähän maailmaan syntynyttä ihmiskehoa. Onko tässä meidän touhussamme mitään hiton järkeä? Eli mikä on se muutos, joka pelastaa meidät ja meidän maailmamme tuholta ja kuolemaltakin?
Ajan eli karman kierrossa olen jo kokenut kaiken mitä ihminen voi kokea. Olen siittänyt ja tullut siitetyksi. Olen syntynyt ja synnyttänyt. Olen rakastanut ja tullut rakastetuksi. Olen vihannut ja tullut vihatuksi. Olen tappanut ja tullut tapetuksi. Olen raiskannut ja tullut raiskatuksi. Olen elänyt ja ollut elämättä. Olen kokenut kaiken mitä ihminen voi kokea.
Mitä tästä kaikesta jää jäljelle? Mitä jää jäljelle, kun ihmisellä ei ole enää mitään koettavaa, kun ei enää ole mitään tunnetta, jota en ole tuntenut eikä mitään kokemuksia, joita en vielä ole kokenut? Mikä on ihmisyyden loppu, kaiken kokemani alku ja loppu?
Kaikki mitä olen koskaan kokenut, on tapahtunut Elämän ikuisessa virrassa. Kaikki mitä olen koskaan tuntenut, on tuntunut rakkauden kaikkea ja kaikkia kantavassa sylissä. Kaikki mitä olen koskaan kokenut, on ollut Elämää, sen ikuista virtaa. Kaikki on Elämää eli rakkautta, joka kaikkea kantaa. Niin minä kuin sinäkin, rakkaani.
Vain rakkaus jää, kun kaikki loppuu. Vain rakkaus on, sillä kaikki muu on vain väreilyä sen ikuisen syvyyden pinnalla. Minäkin olen rakkaus, joka on hetken leikkinyt ihmisyyden ankaria leikkejä, leikkinyt kuurupiiloa itsensä kanssa tässä ihmisyyden kentässä, jota myös pelon pakohuoneeksi kutsutaan.
Vapaudun ihmisyyden taakasta, kun muistan olevani rakkaus ja lopetan nämä ihmisyyden pelokkaat leikit omassa mielessäni ja maailmassani. Minä olen vapaa, kun minä rakastan. Sinäkin olet.

