Keskustelimme ystäväni kanssa Suomen nykyisestä tilasta eli siitä miten yksi ehdoton ideologia eli läntisen vapauden puolustaminen on ottanut vallan tässä meidän läntisen isän ja itäisen äidin liitosta syntyneessä maassamme. Miksi hiton ihmeessä?
Onko kyseessä valkoisen vallan vastaisku? Sen valkoisen Suomen, joka voitti sisällissodan, mutta hävisi jatkosodan ja joutui kyyhöttämään YYA-ajan piilossa punaisen vallan temmeltäessä maassamme. Päästyään Neuvostoliiton romahdettua valtaan 1990-luvulla se näyttää nyt tekevän kaikkensa luodakseen Suomesta taas kerran Uuno Kailaan vuoden 1931 runon mukaisen sankarin idän kuviteltuja kauhuja vastaan:
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
Haluammeko me suomalaiset taas kerran tulla uhratuiksi lännen loputtomalta tuntuvassa taistossa idän petoa vastaan? Haluammeko taas kerran antaa maamme taistotantereeksi sodassa, joka voi loppua vasta sitten kun huomaamme, että vihollista ei ole kuin omissa sairaissa kuvitelmissamme?
Ensin taistelimme ruotsalaisten isäntiemme puolesta, sitten saksalaisten isäntiemme puolesta ja nyt olemme valmiit taistelemaan amerikkalaisten isäntiemme puolesta hamaan loppuun saakka. Ihanko totta?
Ja onko idässä todella peto, joka haluaa murskata kaiken vai onko tuo peto lännen luomus, lännen joka haluaa ottaa haltuunsa kaiken, myös idän valtavat resurssit? Olemmeko me suomalaiset vain läntisen isämme kilttejä ja tottelevaisia poikia ja tyttäriä vai onko meissä myös itäisen äitimme perintöä? Kysyn vain!
Ehkä meidän suomalaisten olisi lopulta aika todella itsenäistyä ja oppia pitämään oman maamme ja elämämme puolta? Meidän ei tarvitse antautua lännelle eikä idälle ollaksemme tärkeitä ja merkityksellisiä. Me emme voi antautua kenellekään toiselle, jos todella haluamme olla vapaita ja itsenäisiä emmekä vieraiden valtojen hyväksikäyttämiä.
Tuntuu siltä, että valkoinen valta Suomessa on jumittunut itsenäisyyden alkuvuosien taistoon idän kauhistuttavaa petoa vastaan. Siihen jota runoilija Eino Leino kuvaa vuonna 1918 ilmestyneessä teoksessaan ”Vapauden kirja” näin:
”Mutta samalla käydään täällä myöskin suurta, henkistä ja aineellista, aseetonta ja aseellista maailmantaistelua idän ja lännen välillä, suon ja graniitin hengen välillä, ihmisen alkuperäisten vaistojen ja ylemmän ohjaavan, järjestävän järjen välillä, josta jälkimmäinen on varmaan voittajana suoriutuva.”
Tämän ”järjestävän järjen” avulla maatamme ollaan nyt ajamassa kohti mitä kauhistuttavimman sodan tuhoa. Onko siinä mitään järkeä? Onko vihollisen kuvittelemisessa ja lyömisessä mitään järkeä? Ehkä muinaisista valoista lumoutuneiden johtajiemme tulisi ottaa ”järki käteensä” ja pohtia tekojensa viisautta ja rakkaudellisuutta. Ehkä.
Meidän rakkaassa maassamme on sekä Leinon kuvaamaa graniittia että niitä loputtomia soita eli alkuvoimaa, jota hän tuntui pelkäävän. Meidän maamme on täynnä soita, joiden valtavia energiaresursseja me emme halua käyttää, koska läntisten isäntiemme toiveesta katsomme ne uusiutumattomaksi luonnonvaraksi. Näin isäntämme saavat myydä meille omia energiatuotteitaan.
Onko itä ja länsi muuta kuin kuvitelma? Seisot missä paikassa tahansa maapallolla ja katsot pohjoiseen, niin vasemmalla puolellasi on länsi ja oikealla puolellasi on itä. Aina. Itä ei pääse eroon lännestä eikä länsi idästä. Miksi me suomalaiset emme olisi paremminkin sovun- kuin sodantuojia? Mitä sinä haluat, sinä rakas suomalaisen siskoni ja veljeni?
Elämä on idässä ja lännessä. Linnut laulavat ja vedet virtaavat idässä ja lännessä. Ihmiset elävät ja hengittävät, tekevät töitään ja lisääntyvät niin idässä kuin lännessäkin. Tuulet puhaltavat ihan minne tahtovat piittaamatta ihmisten asettamista rajoista ja rajoituksista. Elämä virtaa, mutta virtaako ihminen? Onko ihminen vain yhdessä paikassa ja maassa vai kaikkialla ja kaikissa maissa?
Olemmeko ihmisen ja elämän puolella vai kuviteltujen rajojen ja pelkojen puolella? Luommeko kukoistavaa elämää vai sodan kauhuja? Mitä sinä haluat luoda? Mitä minä?
PS. Samassa Uuno Kailaan kirjassa vuodelta 1931, jota edellä siteerasin, on myös seuraava säe, joka kiteyttää koko Elämän ikuisen kiertokulun muutamaan sanaan:
“Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta ei katoa laulu. Se jää.”
Tästä Rahikainen jatkaa omin sanoin:
rajat vaihtuvat.
vallat vaihtuvat.
viholliset vaihtuvat.
laulajat vaihtuvat.
Ja kun kaikki laulajat ovat vaienneet,
Rakkauden äänetön laulu jää – koska lopulta kaikki on sitä.

