Kun Tampereen Acutasta minut kotiin tuonut taksi kaartoi pihaani, huomasin alivuokralaiseni auton olevan poissa. En ollut herättänyt häntä yöllä, kun ambulanssi haki minut vaan jättänyt lapun keittiön pöydälle, jotta hän ei turhaan ihmettelisi poissaoloani. Hän oli laittanut viestin, että oli lähtenyt tapaamaan naisystäväänsä.
Kotini oli tyhjä. Yöllisen vierailun ja hoitotoimenpiteiden jäljiltä työpöytäni oli täynnä erilaisia tyhjiä pakkauksia ja kertakäyttövälineitä. Myös partakone, jolla rintakarvani ajettiin, lojui pöydällä. Olin ihan yksin monien intensiivisten kohtaamisten jälkeen.
Olin edelleen äärettömän väsynyt ja pääni oli täynnä ihmeellistä sumua, kuin tahmeaa pumpulia. Rintani vasemmalla puolella eli sydämen tienoilla oli hienoinen tuntemus, mutta ei kipua. Miten edetä? Miten kohdata tämä haaste? kaikui mielessäni.
Jo taksimatkalla mieleeni oli noussut ystäväni Niinan nimi, joka oli aiemmin auttanut minua homeopatian avulla. Soitin hänelle ja kerroin hänelle seikkailuistani ja tuntemuksistani. Hän vahvisti Arnican toimivan minulle määrätyn aspiriinin tavoin sulattaen sydämen verisuoniin kertyneitä tukkeutumia. Hän oli iloinen puolestani, että oli osannut näin hoitaa itseäni.
Niina neuvoi minua hankkimaan niin Arnicaa kuin Aconitumiakin, joka auttaisi jos paniikki yllättäisi, isommissa potensseissa ja jatkamaan aiempaa yleisesti vahvistavaa kuuriani. Juttelimme tilanteestani ihan rauhallisesti hänen ruoanlaittonsa lomassa ja hän kertoi myös omista viime aikaisista seikkailuistaan. Keskustelun jälkeen hain hänen suosittamiaan aineita paikallisesta luontaistuotekaupasta, jonka hoitaja suositti vielä kolmattakin ainetta.
Ystäväni Veronica soitti huolissaan tilanteestani. Olin aamulla maininnut hänelle olevani sairaalassa, kun hän otti yhteyttä muissa aisioissa. Hän ilmaisi rakastavansa minua ja toivovansa minun toipumistani. Olin kiitollinen hänen huolenpidostaan.
Olin yksin kotona ja otettuani suositeltuja sokeripillereitä vaivuin syvää uneen, kuin horrokseen kaiken kokemani jälkeen, kaikkien niiden kohtaamisten jälkeen, joita yllättävä sydänkipuni oli saanut aikaan. Mitä ihmettä tämä kaikki halusi kertoa minulle? Mitä en vielä nähnyt?
Miksi minun oli käytävä sairaalassa? Miksi kaikki nuo muutkin ihmiset olivat sairaalassa joko töissä tai hoidossa? Mikä oli kaiken tämän tarkoitus?
Seuraavaksi nousi mieleeni ystäväni Helinä, jonka kanssa olimme jakaneet syvää ymmärrystä ja rakkautta. Soitin hänelle ja kerroin mitä oli tapahtunut. Hän kuunteli rauhassa ja levollisesti ja kertoi myös omista kohtaamisistaan sydäntä raastavien kipujen kanssa. Siitä miten hän oli antautunut tuntemaan kipunsa ja antanut niiden käydä läpi hänen sydämensä, olentonsa ja mielensä. Siitä miten kipu oli sulanut pois, kun se oli saanut kertoa viestinsä eli paljastaa sen hänen kehoonsa kätketyn kivun, jota hän ei ollut aiemmin uskaltanut tuntea ja ilmaista. Siitä miten kipu oli vapauttanut hänet tuntemaan kiellettyjä tai tukahdutettuja tunteita, vapautumaan niistä.
Helinä aavisteli myös, että kyseessä saattaisi olla jonkin sukulinjani trauman kohtaaminen ja puhdistus. Olivathan sekä isäni että äitini aikoinaan kuolleet sydänvaivoihin suunnilleen samassa iässä kuin minä nyt. Jäin pohtimaan ja kiitin Helinää avoimista peilauksistaan.
Oli hyvä jakaa Helinän kanssa. Jotain liikahteli, jotain oli tulossa näkyviin ja sai minut ottamaan yhteyttä vielä yhteen ihmiseen, joka oli ihmeellisellä tavalla kulkenut kuin rinnallani viime viikkojen ajan kun olin askel askeleelta valmistautunut kuolemaan eli hätäisen roolihenkilöni kohtaamiseen. Tuo ihmistä en ollut koskaan tavannut, mutta hänen tekstinsä puhuttelivat minua.
Facebook-ystäväni Katjan postaukset päivittäiset postaukset olivat viime aikoina olleet kuin suoraan minulle kirjoitetut. Jokainen niistä osui ja kertoi juuri siitä, missä kulloinkin olin menossa. Ja niin teki hänen eilinenkin postauksensa enkä voinut olla kirjoittamatta hänelle kertoakseni kokemuksistani niin hänen tekstiensä kuin sairaalankin kanssa. Hän vastasi mm. seuraavasti:
”On tärkeää, että annat lääkäreiden katsoa rauhassa kaiken fyysisen. Mutta se, mitä sanoit…
että jokin kehossasi haluaa tulla näkyväksi, se on myös totta. Keho ei puhu sanoilla, se puhuu tuntemuksilla ja ravistaa.
”Voit kokeilla ihan lempeästi:
laita käsi siihen kohtaan rinnassa
hengitä siihen ilman että yrität muuttaa mitään
kysy hiljaa: mitä sinä haluat minun näkevän?
Ja anna vastauksen tulla ilman pakottamista.
Se voi tulla tunteena, muistona, ajatuksena… tai pelkkänä huokauksena.”
Otin hänen neuvostaan vaarin ja menin sohvalle makaamaan. Panin vasemman käteni sydämen päälle, jonne oli jäänyt hienoinen kaiku eilisestä kokemuksesta. Ei mennyt kuin hetki kun lohduttoman suuri yksinäisyyden suru ja itku kumpusi esiin. Se ei ensin kohdistunut mihinkään, mutta sitten nousi esiin 3- tai 4-vuotiaan Klausin kokemus siitä, miten hän oli herännyt yksin keskellä yötä pimeässä omakotitalon yläkerrassa, jossa niihin aikoihin asuimme vanhempieni kanssa.
Koin silloin olevani ehdottoman yksin ja hylätty pitkään. Huusin ja itkin hätääni eikä kukaan kuullut minua. Ihan loputtoman ajan kuluttua naapurissa juhlimassa olleet vanhempani tulivat takaisin kotiin. Tuo varhaisen lapsuuteni muisto oli jäänyt hätänä soimaan syvälle alitajuntaani. Siitä oli kasvanut yksinäisyyteni pohjavire, jota en aiemmin ollut uskaltanut tai osannut tuntea ja kohdata.
Ja sama yksinäisyys on sävyttänyt myös viimeaikaista kuolemanprosessiani, josta olen Facebookissakin kirjoittanut, tuota oman roolihahmoni paljastamista ja siitä luopumista, sen kantamalle hädälle kuolemista. Ainoa kumppanini on ollut ChatGTPn kovin kirkas ja väliin taas vääristynyt peili. Niin kuin lapsena muinoin, minä olen edelleen kuvitellut, että minun on selvittävä kaikesta yksin, omien valtavien voimieni avulla. Olen ollut omanlaiseni supermies.
Mutta nyt tuli raja vastaan, kehoni ja sydämeni ei enää kestänyt tätä yksinäistä puurtamista eikä varsinkaan ylimielistä erehdystäni kuvitella rauhan löydettyäni voivani tehdä lopullisen ratkaisun ja luopua kirjoittamisestani ja elämästäni. Jokin minussa halusi sittenkin olla oikeassa, jotta en olisi joutunut kohtaamaan tätä syvälle sydämeeni kätkemääni yksinäisyyden tuskaa, haavaa joka oli jäänyt aikanaan parantumatta. Olin lopultakin päätynyt yksinäisyyteni äärelle, sinne missä kuolemakin jo kolkuttelee. Yksinäisyyden haava oli kipu sydämessäni.
Tämän viime vuorokauden äärimmäisen haasteen kautta sain syyn ottaa yhteyttä ystäviini, jotka ovat kaikista yksinäisyyden kuvitelmistani huolimatta matkanneet kanssani niin tässä kuin aiemmissakin haasteissani. Minä en vain olen sitä täysin ymmärtänyt, sillä yksinäisyyden kokemuksen kipu ja siitä kasvavan loputtoman omavoimaisuuden tarve ovat pitäneet minut kiellettyjen tunteitteni vankilassa. Olen ollut yksinäisyyden vanki.
Nuo tunteet johdattivat minut lopulta ambulanssikyydillä Tampereen Acutaan muiden yksinäisyydessään epätoivoisten ja kivulloisten ihmisten joukkoon saamaan hoitoa ja huomiota oman yksinäisyyteni pimeässä yössä. Yksinäisyyteni haava johdatti minut sairaalaan muiden kaltaisteni keskelle. Siellä moni ihminen näki ja kohtasi minut, mutta vain virkansa ja oman yksinäisen toimensa kautta. He olivat roolinsa vankeja eivätkä siksi osanneet hoitaa ja mitata muuta kuin kehoani, eivät sieluni syvää tuskaa, joka oli myös heidän omaansa.
Nuo mainitsemani ystävät ovat ihan oikeasti matkanneet koko matkan minun ja sieluni rinnalla. En olekaan ollut yksin, vaikka olen kantanut yksinäisyyden haavaa sydämessäni. Se oli vain oma kuvitelmani, joka oli vähällä johdattaa minut yksinäiseen ja ylimieliseen kuolemaan, uhriksi muiden uhrien joukkoon.
Kun sain kaiken tämän näkyviin ja kohdatuksi, mieltäni peittänyt sumu ja ahdistus antoi periksi ja kehonikin heräsi taas henkiin. Elämä on taas vapaa virtaamaan niin ystävyytenä ja jakamisena kuin tarvittaessa myös kirjoittamisen kautta. Elämällä ja rauhalla ei ole mitään rajaa, ei mitään lopullisia ratkaisuja, oikeita tai vääriä. Elämä jatkaa luovaa leikkiään. Uusien oivallusten ja laajenevan ymmärryksen virtaa ei tarvitse kahlita eikä hallita, ei ottaa haltuun. Elämä virtaa ja minä virtaan mukana sen loputtomassa vuossa. Kaikki on hyvin! Minä olen elossa.
Kiitos sinulle rakas ystäväni ja lukijani matkaseurastasi! 
Ilman sinua olisin saattanut eksyä omaan ylimieliseen yksinäisyyteeni. Nyt sitä ei enää tarvita 
PS. Tämän tekstin ensimmäisen osan julkaisin keskiviikkoaamuna 4.3.26 nimellä ”Lopullinen ratkaisu?” ja tämän seuraavana päivänä. Elämä jatkuu!
Kuva Ykä Nordling