Palasin eilen kotiin viiden vuorokauden lomareissulta TAYSin Sydänsairaalassa. Muistat ehkä kertomukseni ensimmäisestä käynnistäni Tampereen Acutassa reilu viikko sitten sekä siitä, miten tunsin lapsuudestani kumpuavan yksinäisyyden haavan rasittaneen sydäntäni ja johdattaneet minut tuolle elämäni ensimmäiselle sairaalareissulle. Joitakin päiviä myöhemmin päädyin Parkanon terveyskeskuksen kautta uudestaan sairaalaan. Kohtaamiseni sydänsairauden kanssa ei ollut vielä valmis.
Sairaalassa minut sijoitettiin kahden hengen huoneeseen, jossa sain kokea yhden elämäni intensiivisimmistä jaksoista. Kohtasin monia ystävällisiä sairaanhoitajia ja useita lääkäreitä. He kaikki tekivät parhaansa selvittääkseen mikä sydäntäni vaivasi.
Minun verenpaineeni ja lämpöni mitattiin monia kertoja, sydänkäyräni otettiin useasti ja minusta otettiin monta verinäytettä. Kävin erilaisissa tutkimuksissa ja sairaala teki parhaansa ymmärtääkseen, miksi sydämeni oireili. Sain valtavasti huomiota mitä moninaisimmilta ihmisiltä. En ollut yksin.
Samaan aikaan tutkin mielessäni, miksi olin sairaalassa eli mikä kantamani tunnetila edelleen rasitti mieltäni ja kehoani, sydäntäni. Tunsin olleeni oikeilla jäljillä tunnistettuani lapsuuden yksinäisyyden ja yksin jättämisen kokemuksen olleen sydänvaivani taustalla. Mutta sen lisäksi oli vielä jotain muutakin, joka oli saanut vaivani uudistumaan, jotain jota en vielä ollut osannut kohdata. Jatkoin tutkimuksiani.
Vähitellen sain näkyviini kaksi viimeisen kahden vuoden ajan kantamaani kokemusta, jotka olivat tavallaan rakentuneet tuon lapsuuden haavan päälle. Ne olivat tuottaneet toistuvasti tuon saman yksinjäämisen tuskan, jonka olin ylimieliseen omavoimaisuuteen sairastuneena kerta kerralta ohittanut eli jättänyt kohtaamatta. Olin aivan niin kuin lapsena koettanut loputtomalla miellyttämisellä saada nuo kokemukset muuttumaan, kääntämään ne kaipaamakseni rakkaudeksi. En ollut onnistunut ja siksi sydämeeni oli kertynyt tuo kipu ja paine, joka oli tuonut minut jo toista kertaa sairaalaan. Olin aivan perimmäisten kysymysten äärellä.
Viereisessä sängyssä sydänpotilaat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Ensin eräs ystävällinen rouva, joka siirrettiin yhden yön jälkeen jatkohoitoon. Sitten kuolemassa oleva vanha mies, jonka kanssa saimme kauniin yhteyden ensimmäisenä iltana ennen kuin hänen kehonsa petti ja hänen kirkas mielensä jäi sen taakse piiloon. Toisen yön jälkeen hänet siirrettiin omaan huoneeseen…
Kolmantena oli lupsakka äijä, joka oli eläköitynyt samasta teollisuuslaitoksesta kuin neljäs ja viimeisin vieruskaverini, jonka kanssa jaoimme kuin kauan kadoksissa olleet veljekset kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä niiden muutamien tuntien ajan, jotka meillä oli, ennen kuin meidät molemmat kirjattiin ulos sairaalasta, hän yhden yön ja minut viiden yön jälkeen. Olin ihmisten keskellä.
Viimeistä edeltävänä päivänä ystäväni Meri tuli minua katsomaan. Hän oli käynyt viimeisen reilun vuoden aikana omalla herkästi hersyvällä tavallaan ihan samaa vanhan persoonansa kuolemisen prosessia kuin minäkin. Ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta ja jakamisemme oli helppoa ja hersyvää.
Merin tietoisuus on hänen heräämisensä jälkeen laajentanut omavoimaisen onnellisesti ilman minkäänlaista pyrkimystä tai tarkoitusta. Viime vuoden aikana se on ottanut syliinsä myös kuoleman kaikki prosessit samaan aikaan kun minä olen taas pelko pelolta purkanut vanhoja tunneohjelmiani mieleni pohjamudista.
Jokin aika sitten olleen syntymäpäivänsä aikoihin Meri kertoi löytäneensä takaisin siihen ehdottomaan rauhaan ja luottamukseen, jonka hän oli ensimmäisen kerran saanut kokea 40-vuotiaana raskaana olevana naisena lähtiessään etsimään niitä delfiinejä, joiden kanssa hän oli nähnyt itsensä ja lapsensa uivan. Monen maan ja monen mutkan kautta hän lopulta löysi delfiininsä valtameren ulapalta ja sai elää tuon puhtaan näkynsä todeksi. Hän sai mitä halusi. Ja tässä Merin viesti tiivistettynä:
Olen Elämän rakastavassa sylissä.
Sinäkin olet.
Kaikki minkä tunnen puhtaasti todeksi, toteutuu väistämättä.
Merin lähdettyä lähdin alas sairaalaan suureen ja avaraan aulaan istuksimaan. Ostin kupillisen cappuccinoa ja istahdin alas autohalliin vievien liukuportaiden viereiseen pöytään. Siitä oli muodostunut suosikkipaikkani, josta olin seurannut maailman menoa – niin syntyviä kuin kuoleviakin – jo useamman päivän aikana. Olin omassa rauhassani.
Siinä hetkessä lävitseni kävi kuin energiapilari ja kirkkaus, jonka mukana kulki ehdottoman varma tieto siitä, että paranen, että olen jo parantunut. Kaikki on valmista ja minun tehtäväni on vain pysyä tässä varmassa kirkkaudessa. Asia oli selvä. Istuin jonkin aikaa jo parantuneena.
Iltatoimien ja innostavien keskustelujen jälkeen menin nukkumaan tyytyväisenä ja heräsin aamulla seuraavaan uneen, joka oli ensimmäinen sairaalajaksolla mieleeni jäänyt:
Olen isossa näyttelysalissa, jonka seinillä roikkuu kauniita luontoaiheisia kuvia tai maalauksia. Siellä on paljon erilaisia ihmisiä sekä erikoinen vaikuttavasti monilla eri väreillä tatuoitu hahmo, joka selvästikin haluaa tehdä vaikutuksen. Tuo Platypos-niminen olento pystyy muuttumaan erilaisiksi kauhistuttaviksi ja ihastuttaviksi hahmoiksi, mutta ei tee minuun mitään vaikutusta. Lopulta teen pienen eleen ja hänen suunsa peittyy jonkun lapun taakse ja hänen hahmonsa muuttuu mitättömäksi.
Samassa tauluissa esiintyvät kissat, haukat ja perhoset alkavat muuttua eläviksi eläimiksi, jotka hyppäävät tai lennähtävät muiden katsojien syliin tai olkapäille. Sekään ei tee minuun mitään vaikutusta ja herään hieman huvittuneena ja kyllästyneenä.
Unessa sain kohdata niin sairaalan kuin koko maailmanikin kaiken draaman siitä vapaasta ja viattomasta paikasta, jonka olin saanut kokea myös sairaalan aulassa. En ollut enää maailmaan mahtavien pelkojen ja vaivojen vanki, vaan katsoin sitä kaikkea vapaana ja hieman huvittuneenakin. Olin omassa voimassani.
Aamupäivällä ennen lähtöäni kaksi lääkäriä sekä omahoitajani tulivat kertomaan minulle mikä minua vaivasi ja miten sydäntäni tulisi hoitaa. Nuo ystävälliset lääkärit pitivät parhaan ymmärryksensä mukaiset myyntipuheet ja tarjosivat minulle sairaustilaa, jota minun tulisi hoitaa lopun ikääni syötävillä lääkkeillä ja jatkuvilla kontrolleilla. He halusivat hyväntahtoisuudessaan tehdä minusta sairaan.
Kuuntelin heitä ja kerroin siitä mitä olin sairaalalomallani oivaltanut. He kuuntelivat minua ja toinen oli myös lukenut viikko sitten kirjoittamani sairaalakokemuksistani kertovat tekstit.
Päädyimme toisiamme kunnioittaen siihen, että minä lupasin harkita lääkkeiden ottamista, mutta en voinut tässä hetkessä sitoutua niiden käyttämiseen. Minun oli tunnusteltava asiaa omassa rauhassani eikä sairaalan sängyssä maaten ja kolmen valvovan silmäparin alla. Halusin tehdä oman ratkaisuni enkä miellyttää enää ketään. Minä elän!
PS. Kirjoitettuani tämän lähdin Brankkariin lounaalle. Kun kävelin takaisin Parkanon raitilla, ymmärsin yhtäkkiä jotain lisää unestani.
Platypos – tuo dramaattinen hahmo, joka menetti voimansa kun en piitannut siitä – kuvasi samalla niin sairaalaa, pelottavaa maailmaa kuin omaa kipuilevaa kehoanikin.
Ne kaikki menettävät voimansa, kun katson niitä hymyillen enkä enää lähde niiden draamaan mukaan. Kun suljen niiden suun.
Mikä auvoinen ilo ja kehollinen riemu tästä oivalluksesta nousikaan!