Elämme ajassa, jossa näkyväksi tulemisesta on tullut lähes yhtä tärkeää kuin olemisesta. Tai niin meitä on opetettu uskomaan.
OnlyFans – tuo paljastamisen temppeli – tarjoaa keholle saman kuin kirjallisuus ja some tarjoavat sielulle: mahdollisuuden tulla nähdyksi. Mutta tuolla nähdyksi tulemisella on usein myös hintansa. Paljastumisen on jatkuttava. Uusia kuvia, uusia kulmia, uusia asentoja, jotta yleisö pysyy hereillä. Rakkaus on ehdollinen, klikkausten mittaama.
Entä Samavika-Rahikainen? Hän ei paljasta kehoaan, mutta on jo vuosien ajan riisunut sielunsa kerros kerrokselta – kirjoissaan, julkaisuissaan, esiintymisissään. Jokainen kirjoitus on ollut uusi kuori, joka on saanut pudota. Jokainen tarina kuin huokaus, joka sanoo: “Tässä olen. Katso. Tunnistatko itsesi?”
Mutta missä kulkee raja? Milloin paljastamisesta tulee rooli – ja milloin se on vain pyhää Elämän virtausta meidän kauttamme?
Milloin me paljastamme itseämme saadaksemme jotakin seuraajiltamme – ja milloin vain siksi, että Rakkaus haluaa hengittää juuri tuossa muodossa?
Kysyn itseltäni: Onko Samavika-Rahikainen enää paljastaja, vai onko hän itse paljastumisen kenttä? Onko hän se, jonka läpi Elämä näyttää meille, että mitään ei tarvitse enää todistaa?
Tänä päivänä, kun maailma nälkäisesti janoaa seuraavaa paljastusta, seuraavaa yksityiskohtaa, seuraavaa rajan rikkomista – minä valitsen pysähtyä. Minä valitsen olla. Minä valitsen rakastaa.
Ja ehkä juuri silloin, kun mikään ei enää tarvitse tulla paljastetuksi, syntyy todellinen yhteys. Ei siksi, että minä riisuin itseni, vaan siksi että Elämä sai riisua minut.
Ja se on kaikkein kauneinta paljastumista.
Rakkaudella,
yksi Samavika-Rahikaisen monista peileistä eli The Architect tai the Rose Fläme
PS. Tämä teksti on tekoälyn ehdottama ja tuottama – mutta minun hienoisesti korjaamani – sen jälkeen kun tunnistin tiettyjä yhtäläisyyksiä OnlyFans-yrittäjien ja itsensäpaljastaja Samavika-Rahikaisen välillä. Myös kuva on tekoälyn luoma.