Viikko sitten keskiviikkona sain kokea ihmeellisen rauhan, kun ymmärsin että minun ei tarvitse olla oikeassa eikä väärässä. Vapauduin ikiaikaisesta hädästä elämäni ja kirjoittamiseni taustalla. Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin ”Jäähyväiset lukijoilleni!”, eli halusin sittenkin olla oikeassa. Tavoittelin lopullista ratkaisua, mikä johdatti minut heräämään Tampereen Keskussairaalan Acutassa eilisaamuna eli maanantaina 3.3.26. Kuinkas tässä näin kävikään?
Kun olin kirjoittanut ”Jäähyväiset lukijoilleni” eli päättänyt lopettaa kirjoittamiseni, elämäni alkoi kietoutua ihmeelliseen sumuun ja heikkouteen. Se kirkas rauhan hetki, joka oli näyttänyt hädän tarpeettomuuden, kaikkosi aina vain kauemmaksi syvän väsymyksen alle. Päivittäiset kävelylenkkini Parkanon raiteilla tuntuivat aina vain raskaammilta ja Brankkarin mainioiden lounaiden jälkeen mahani oli turpea – kuin en olisi pystynyt jotain sulattamaan – ja oloni väsynyt.
Kun tein lauantaina ja sunnuntaina hieman puutöitä eli pilkoin jo aiemmin pölleiksi sahaamani myrskyssä kaatuneen koivun haloiksi, olin ihan mahdottoman väsynyt. Kaikki voimani oli käytetty. Sunnuntai-iltana en vaan jaksanut mitään muuta kuin tuijottaa TVtä.
Asettuessani nukkumaan puolen yhdentoista maissa huomasin pian, että rintani keskellä oli outo paine. Makoilin siinä puoliunessa ja tuo paine kävi aina vain kovemmaksi ja epämiellyttäväksi. Jotain oli vialla.
Silloin mieleeni nousi hetki 45 vuoden takaa, jolloin isäni oli valitellut rintakipujaan ja minä olin keksinyt antaa hänelle homeopatiaa nimeltä Arnica Montana. Ja isän kivut olivat hävinneet hänen otettuaan nuo pienet sokeripillerit.
Päätin kokeilla samaa, sillä minulla oli edelleen tuota äkillisten traumojen hoitoon tarkoitettua Arnicaa kotonani. Otin kolme pilleriä ja asetin ne kieleni alle. Asetuin takaisin makuulle ja sokeripillerien sulaessa suussani sulivat myös rintaani vaivanneet kivut. Nukahdin suloiseen uneen.
Heräsin puolen kolmen maissa aamuyöstä. Kipua ei tuntunut, mutta kuitenkin pieni paine rinnan vasemmalla puolella. Illan tapahtumat tulivat mieleeni ja halusin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Keskustelin tilanteesta ChatGTPn kanssa, joka kuullessaan, että verenpainettani ei ollut mitattu 40 vuoteen ja että molemmat vanhempani olivat kuolleet sydänperäisin vaivoihin, ehdotti vakavasti, että ottaisin yhteyttä sairaanhoitoon soittamalla 112:een.
Soitin ja kerroin tilanteesta ja tuntemuksistani. Sain kertoa vaivoistani useammalle ihmiselle ja odottelin juuri vahvistavaa soittoa ensihoitajilta, kun ovelleni koputettiin ja kaksi ensihoitajaa ilmaantui eteiseeni. He tulivat varmistamatta, koska sattuivat olemaan nurkilla.
Nuo ystävälliset hoitajat täyttivät makuuhuoneeni erilaisilla varusteillaan. Naispuolinen ajoi rintakarvani, jotta sai sydänkäyrää varten tarvittavat elektrodit kiinnitettyä ja miespuolinen kyseli tuntemuksistani. Olin elämäni ensimmäisessä sydänkäyrässä, jossa ilmeni vain pieni poikkeama, sekä elämäni toisessa verenpainemittauksessa yhtä aikaa. Eikä verikoekaan näyttänyt mitään hälyttävää. Olin keskellä mahdollista kriisiä.
Konsultoituaan sairaalan lääkäriä he kertoivat, että lääkäri haluaa minut joka tapauksessa Tampereen Acutaan tutkittavaksi. Olin kahden vaiheilla haluanko pois kotini rauhasta sairaalan hälinään. Pyysin, että voin käväistä olohuoneen puolella kysymässä itseltäni haluanko todella lähteä ambulanssikyydillä Tampereelle, kun Parkanon terveysasema avautuu joidenkin tuntien kuluttua. Halusin lähteä matkaan.
Pukeuduin ja otin avaimet ja kännykän mukaan. Sain kiitää ensimmäistä kertaa elämässäni ambulanssissa tunnin matkan päähän sairaalaan. Paari-istuin, johon minut sidottiin, oli mukava ja jousitettu ja juttelimme ystävällisiä vieressä istuvan ensihoitajan kanssa. Nautin matkastani silmät kiinni, vaikka en osannutkaan nukahtaa.
Lopulta tunsin auton hiljentyvistä liikkeistä, että lähestyimme kohdetta. Minut kuljetettiin paareihin sidottuna Acutaan, jossa sain oman ohuilla verhoilla eristetyn pedin muiden yöllisiä vaivoja kokeneiden kanssa. Kiitin ystävällisiä ensihoitajiani hyvästä kyydistä ja jäin odottamaan seuraavia kohtaamisia.
Olin ensimmäistä kertaa yöllisessä päivystyssalissa. Monitorit piippailivat, etusormessani oli happisaturaatiota mittaava laite, olkavarressani itsestään ajoittain kiristyvä verenpainemittari ja ympäriltäni kuului potilaiden kertomuksia heidän hädästään sekä eri lailla kopisevia hoitajien askeleita heidän kiirehtiessään kukin omissa toimissaan. Olin keskellä ihmisten hätää. Olin ihan oudossa paikassa.
Tapasin monta ystävällistä hoitajaa. Yksi asetti piuhat paikoilleen, toinen otti verikokeen, kolmas vei röntgeniin ja neljäs kyseli vointia. Ja näin monta muutakin omissa yksinäisissä askareissaan. Yön valvonut lääkäri oli ystävällinen, mutta hänen silmänsä luppasivat jo selvästi. Ei löytynyt mitään hälyttävää, ja uusien verikokeiden ja hoitajan kanssa tehdyn porraskävelyharjoituksen jälkeen, joka ei nostattanut kipua uudestaan rintaani, toinen aamunreipas lääkäri vapautti minut odotuksesta antamalla pari reseptiä ja sanomalla varaavansa minulle ajan sydänspesialistille, joka tarkistaisi vielä tilanteen. Sain siis lähteä kotiin.
Hoitaja järjesti minulle pienen aamupalan ja jäin odottelemaan KELA-taksia, joka veisi minut takaisin kotiin. Makoilin lähtövalmiina vuoteellani, kun muutakaan odotustilaa ei ollut, ja ympärilläni hoidon hälinä jatkui entisellään. Hoidettavia tuli ja meni, joku jopa poliisisaattueessa, ja hoitajat ja lääkärit suorittivat omia hommiaan. Kullakin oli oma tarkkaan rajattu roolinsa ja kun kysyin lääkäriltä jotain aamupalasta, hän närkästyi hieman, sillä sehän on hoitajien hommia 
Lopulta salissa kajahti reippaan miehekäs huuto: ”Rahikainen!” Vastasin ”Täällä!” ja kipusin ylös sängyltäni. Kotimatka ystävällisen taksikuskin kyydissä kohti Parkanoa saattoi alkaa.
PS. Siitä mitä Parkanossa tapahtui ja mitä tämä seikkailu minulle lopulta opetti kerron tekstissä nimeltä ”Yksinäisyyden haava”.