Mitä tekisit, jos tietäisit kuolevasi tai maailmasi tuhoutuvan viikon päästä? Miten käyttäisit viimeiset päiväsi, jos saisit tehdä mitä vain? Tätä mietimme juhannusnuotiolla ystävieni kanssa.
Joku pohti pörssissä pelaamista ja toinen matkustamista. Joku ostaisi kaikkein hienoimman auton ja joku löytäisi tai hyvästelisi rakkaimpansa. Mitä sinä tekisit?
Kun kaikki muut olivat ilmaisseet mitä he tekisivät, minä kerroin, että istuisin tässä suloisessa kesätuulessa ja antaisin kehoni ja ihokarvojeni nauttia sen hellästä sivelystä. Nauttisin tästä elävän rakkauden sylistä, joka kutoutuu leppeästä tuulesta, lintujen kujerruksesta ja liverryksestä, kimalaisen surinasta ja lehtien kahinasta, oman verenkiertoni kohinasta korvissani sekä veden liplatuksesta läheisellä rannalla. Nauttisin Elämän loputtomasta liikkeestä, siitä ainoasta, joka jää ja on, kun ihmisen ajatukset, toiveet, pelot ja huolet hälvenevät. Nauttisin siitä mikä on.
Antautuisin tälle elävälle maailmalle, joka on aina minua kantanut ja tulee aina kantamaan. Antautuisin Elämän ikuiselle virralle, jonka hetkellisten aaltojen puolesta olen niin pitkään taistellut, ne voittaakseni tahi muuttaakseni. Antautuisin rakkaudelle, jonka hellässä sylissä olen ollut koko ajan etsiessäni sitä maailman alati muuttuvista peileistä. Rakkaudelle, jota ihmisten pelokas ja ehdollinen rakkaus vain karkeasti heijastaa, yrittää ymmärtää.
Rakkaudesta olen syntynyt ja rakkauteen lopulta palaan. Rakkauden sylissä yksi viikko tai ikuisuus on ihan sama. Ihan sama 