Koko ihmiskunta elää puutteen vallassa. Minäkin olen pitkään uskonut minulta puuttuvan jotain eli rahaa, rauhaa, rakkautta tai vaikutusvaltaa. Minä olen uskonut puutteeseen ja luonut puutteen alaisen maailman, tämän todellisuuden, jossa me kaikki tavallamme räpiköimme, koetamme selvitä tuon kuvittelemamme puutteen kanssa, sen varjossa. Me olemme erehtyneet, me kaikki olemme.
Me olemme yhdessä luoneet puutetta elämän loputtoman runsauden keskellä, sen äärettömän ja ihmeellisen rakkauden sylissä, joka meitä kaikkia kantaa hetkestä toiseen. Me ihmeelliset ihmiset olemme erehtyneet uskomaan puutteeseen ja siksi me sitä tuotamme niin itsellemme kuin toinen toisillemmekin. Sunulle ja minulle.
Me uskomme puutteeseen eli Elämän vaillinaisuuteen sen äärettömän suuruuden ja hyväntahtoisuuden keskellä. Me uskomme yksinäisyyteen ja hätään Kaikkeuden kaiken sallivan rakkauden keskellä, me kaikkeuden lapset ja kaikkivaltiaat luojaolennot. Sinä ja minä.
Aivan viime aikoina olen herännyt tuosta puutteesta ja tunnistanut sen rakkauden runsaan sylin, jossa olen ansiokkaasti kuvitellut olevani vajavainen ja puutteellinen. Olen herännyt siihen rakkauteen, joka ei ole koskaan lakannut rakastamasta minua, kantamasta ja sallimasta minun moninaista reuhtomistani itse luomani puutteen harhassa. Niin suuresti on Elämä, Jumala tai Kaikkeus minua rakastanut.
Vasta nyt olen saanut tarpeekseni kaikesta siitä hädästä ja kärsimyksestä, jota tuo puutteen kuvitelma on saanut minut luomaan ja kokemaan sekä tuottamaan niin lähimmäisilleni kuin muillekin kohtaamilleni ihmisille. Olen ollut puutteen vallassa, koska olen uskonut siihen niin kuin sinäkin olet oppinut uskomaan. Olemme erehtyneet yhdessä, sinä ja minä.
Olen löytänyt itseni Elämän ikuisen virran rannalta, sen ikuisen rakkauden sylistä, joka on tavoittanut minut Parkanon Viinikanjoen kosken kohinana, intialaisen tampuran loputtomana virtauksena, lintujen lauluna ja mehiläisen surinana sekä tuulen lempeänä sivelynä karvaisilla säärilläni ja käsivarsillani.
Olen astunut siihen samaan Elämän veden virtaukseen, josta Raamatun Daavidin psalmi 23 kertoo näin kauniisti: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.”
Minäkin saan lopulta levätä rakkaudessa, siinä rauhassa ja loputtomassa kannatuksessa, jossa olen kaiken rempoiluni rempoillut, kaiken puutteeni kuvitellut. Sinäkin olet. Ja silti me molemmat olemme olleet kaiken aikaan Elämän ihmeen kannattelemia, sen ihmeen ihmeellisiä ilmaisuja, ihmisiä. Kaikkivaltiaan luojan kaikkivaltiaita lapsia. Sinä ja minä.
Rakkaudesta minä olen syntynyt ja rakkauteen minä olen lopulta palannut. Olen tehnyt pitkän matkan puutteeseen uskovana ihmisenä, kärsinyt ja kaivannut niin kuin kaikki lähimmäisenikin ovat.
Olemme turhaan etsineet itseämme eli sitä mikä me olemme sieltä mistä ihmistä ei voi löytää eli puutteen harhaisesta valtakunnasta. Puute ei ole todellinen luontomme, se on kuvitelma, jonka tämä maailma meille opettaa, harha, joka loppuu vasta kun emme enää usko siihen, emme enää ylläpidä sitä. Sinä ja minä.
Elämä kantaa minua. Elämä rakastaa minua. Elämä on antanut minua kokea kaiken kaipaamani puutteen, jotta minä eräänä keväisenä päivänä saisin siitä tarpeekseni. Jotta minä huomaisin erehtyneeni eli luoneeni itse kaiken sen tuskan, josta minä maailmaani ja lähimmäisiäni olen turhaan syyllistänyt. Sinuakin.
Minä olen oman elämäni ainoa luoja ja olen nyt saanut tarpeekseni kaikesta kokemastani puutteesta. Minä olen rakkaus, jota olen maailmaltani ja toisilta puutteenalaisilta kaivannut ja koettanut saada mitä moninaisimmin keinoin ja konstein. Sinäkin olet.
Me rakastamme, vaikka emme sitä itse huomaisi. Me olemme rakkaus, vaikka jotain muuta kuvittelisimmekin. Elämä on rakkaus ja me sen rakastettuja lapsia. Sinä ja minä.