Lähdin vielä illansuussa käymään kaupoilla. Jotain oli unohtunut. Lähdin Corsallani, koska sade oli varsin voimallista. Kuuntelen usein YLE Radio Ykköstä ajaessani ja nytkin se oli päällä. Oli joku klassisen musiikin suora konserttilähetys meneillään.
Kävin kaupassa ja ajoin sitten suoraan takaisin kotipihaani. Kun olin sammuttamassa autoa, kuulin illan pianosolistin Gabriela Monteron Venezuelasta pyytävän yleisöltä laulunäytettä jostain suomalaisesta kappaleesta, jonka pohjalta hän voisi sen jälkeen improvisoida vapaasti. Sammutin auton ja jäin kuuntelemaan.
Varsin pian yleisöstä alkoi kuulua ”Sä kasvoit neito kaunoinen”. Sen loputtua Romero aloitti improvisaationsa jonkun tietyn sävelkulun pohjalta. Ja hän räjäytti ainakin minun tajuntani tuolla ihmeen vapaasti luovalla soitollaan, joka kantoi tuon tutun teeman jatkuvasti mukanaan. Minä itkin ja iloitsin sävelten syvästä ja voimallisesta virtauksesta, siitä samasta, jota niin Viinikanjoen koski kuin intialainen tampurakin olivat minulle aiemmin antaneet. Olin taas Elämän virrassa.
Montero pyysi yleisöltä myös toisen kappaleen improvisoidakseen myös sen pohjalta. Kappale oli ”Finlandia-hymni”. Sen improvisointi ei osunut minuun samalla tavalla kuin tuo ensimmäinen. Se ei syttynyt minussa.
Mutta kuulin, että Gabriela Montero on suorastaan kuuluisa kyvystään improvisoida ja luoda hetkessä ihan uutta musiikkia. Hänessä on jotain sellaista eloa, joka klassisesta musiikista usein puuttuu, koska sen esittäminen on usein niin vahvasti painettujen nuottien valmiissa muotissa. Bravo!