Tapasin tänään vanhan miehen eli Aimon, joka oli omistanut koko elämänsä sähkölaitteiden korjaamiseen. Ja tuon omistautumisen kautta hän oli päässyt syvälle niin elektroniikan kuin ihmisyydenkin saloihin. Hän ympärillään leijui suloinen rauha.
Hänen työhuoneensa oli kuin pieni museo. Vanhoja radioita, stereoita, mittareita, komponentteja ja ihmeellisiä laitteita, joiden käyttötarkoitusta en osannut edes arvailla. Hän oli juuri korjannut ystäväni Rainen vanhan stereon, jota olimme hakemassa.
Kaikista huoneen aarteista kuvasin vain yhden. Eli pienen sähkömoottorin, jonka tuo vanha mies oli rakentanut omin pienin käsin kahdeksanvuotiaana. Tuolloin 1940-luvulla ei ollut olemassa mitään alan rakennussarjoja, vaan hän oli tehnyt kaiken alusta alkaen itse.
Otin siitä kuvan ensin yhdeltä puolelta, ja sitten vielä toiselta puolelta. En tiennyt miksi. Enkä kuvannut mitään muuta tuossa viehättävässä ja vielä käytössä olevassa museoverstaassa.
Vasta jälkeenpäin Viinikankosken äärellä pohdiskellessani ymmärsin. Minäkin olin rakentanut hyvin ja edelleen toimivan moottorin pienenä poikana. Minun moottoriani ei vain voinut nähdä, sillä olin kiertänyt sen käämit huolellisesti mieleni staattorin eli sydämen ympärille seuratessani aikuisten ristiriitaista maailmaa ympärilläni. Halusin tasapainottaa sitä eli pelastaa maailmani.
Opin aistimaan vaaratilanteita, tunnustelemaan mitä muut tarvitsivat, miellyttämään, joustamaan ja pitämään yllä rauhaa. Opin antamaan itseni pois saadakseni rakkautta. Olin myös nähnyt miten miehen voima voi satuttaa ja päätin jossakin sisälläni, että en koskaan käyttäisi voimaani väärin. Kieputin siksi sydämeni ympärille miellytyskäämejä ja loin näin hätämoottorin rajoittamaan miehisen voimani käyttöä.
Pikku Klaus rakensi parhaan mahdollisen koneen, jonka hän tuolloisessa viisaudessaan osasi. Ja se toimi hyvin ja luotettavasti. Piti hänen miehuutensa kurissa. Vuosikymmeniä. Ja vielä aivan huomaamatta ja automaattisesti.
Vasta aivan viime aikoina olen huomannut tuon taitavasti rakennetun koneen mieleni perukoilla. Olen tunnistanut tuon hätämoottorin, joka on lapsuudestani asti kuristanut kauttani käyvän Elämän virtaa, rajoittanut sen vapaata ja luovaa virtausta. Kun olen sen vihdoin tunnistanut, olen valmis luopumaan sen käytöstä.
Elämän virta kulkee ilman sitäkin. Se virtaa paljon vapaammin ilman tuota luomaani hätämoottoria, ilman sen rajoittavia ominaisuuksia. Minun ei tarvitse edes purkaa vanhaa hätämoottoriani. Voin nostaa sen hyllylle ihailtavaksi aivan kuten tuo vanha mies oli nostanut lapsena rakentamansa hienon moottorin. Minun hätämoottorini joutaa museoon.
Ja ehkä jonakin päivänä Vaeltaja pysähtyy sen eteen. Hän pyyhkäisee hieman pölyä vanhan koneen päältä ja lukee kyltin:
HÄTÄMOOTTORI
Rakentanut Klaus, 8 vuotta.
Käyttötarkoitus: selviytyminen, rauha ja rakkaus.
Palvelusvuosia: noin kuusikymmentä.
Poistettu ehjänä käytöstä: Parkanon korkeakoulu, 2026.
Kunto: hyvä.
Vaeltaja katsoo konetta pitkään.
Sitten hän hymyilee.
– Aikamoinen näprääjä tuo Klaus. Oikea pikku mieli-insinööri, vai mitä?
Ja jatkaa sitten matkaansa joen rantaan. Elämä virtaa.