Ihmisen ensimmäinen ja tärkein ihmissuhde on suhde omaan äitiin. Lapsuuden ensimmäisinä herkkinä vuosina – ja jo kohdussa – se määrittää ihmisen suhteen niin maailmaansa kuin toisiin ihmisiinkin. Sen peilissä ihminen luo oman alitajuisen mallinsa olla ihminen eli selvitä niin äidin kuin muidenkin ihmisten kanssa. Ihminen liittyy maailmaan äitinsä kautta, sen kokemuksen kautta, jonka hän saa ihmisyydestä niin äitinsä kohdussa kuin sylissäkin.
Jonain hetkinä äitinsä kohdussa lapsi kokee kuuluvansa siihen kaikkeuteen, joka häntä kantaa ja ylläpitää. Lapsi kokee olevansa yhtä kaiken kanssa, yhtä sen maailman kanssa, jossa hän kellii ja on. Lapsi on kannateltu eli rakastettu. Ja tämän kokemuksen hän tuntee suoraan ja viattomasti. Se on hänen perimmäinen kokemuksensa Elämän hyväntahtoisuudesta, sen rakastavasta sylistä, jonka kehollinen välikappale äiti on.
Ensimmäinen kehollinen aisti, joka liittyy tähän kuulumiseen, on kuuleminen. Kuuloaisti on ensimmäinen, joka hänessä herää, ensimmäinen jolla on jotain käyttöä kohdun ahtaan suloisessa maailmassa. Lapsi kuulee äitinsä sydämen sykkeen, hän kuulee mahan kurlahdukset ja lopulta myös ympäristön vaimeita ääniä. Lapsi yhtyy maailmaansa kuuloaistin kautta. Hän kuulee tuon yhteyden.
Lapsen tila kohdun suolaisen meren kannattelemana on lähes paratiisinomainen. Lapsi on kannateltu, ruokittu ja ylläpidetty ilman mitään vaivaa, ilman mitään hätää. Lapsi on ja kelluu ja kuulee kuuluvansa. Lapsi on yhtä äitinsä eli maailmansa kanssa.
Mutta kohtukaan ei ole pelkkä paratiisi, sillä sinne tunkeutuvat myös äidin omat tunteet eli se tapa jolla tämä on oppinut suhtautumaan maailmansa ja sen haasteisiin. Ja koska äiti ei itse elä paratiisimaisessa rauhan tilassa opittuaan itse lapsena maailmansa tavoille eli taistelemaan selviytymisestään, äidin hätä, pelko ja ahdistus tunkeutuvat nekin lapsen maailmaan ja todellisuuteen. Lapsi tuntee sitä ympäröivän hädän.
Siksi minäkin noin kuusi kuukautisena sikiönä olin valmis heittämään homman kesken ja pakittamaan takaisin hengen avarampiin maailmoihin. Äitini koki silloin uhkaavan keskenmenon, josta kuitenkin selvittiin. Minä synnyin sittenkin ihmiseksi tähän maailmaan.
Siitä lähin olen kantanut jossain mieleni perukoilla muistoa ja kokemusta viattomasta ja vaivattomasta yhteydestä, siitä jonka pieni kehoni sai jossain äitini kohdun syvyydessä. Tuo kokemus on ollut kuin johtotähti, jonka varassa olen mitannut kaikkia kokemuksiani ja varsinkin ihmissuhteitani.
Olen kaivannut tuota yhteyttä ja yrittänyt luoda sen yhä uudelleen mitä moninaisimmin keinoin. Ensin äitini ja isäni kanssa ja sitten opettajieni ja ystävieni, kumppanieni ja lastenikin kanssa. Olen yrittänyt saada maailmaltani tuon saman kokemuksen ja epäonnistunut niin kuin me kaikki epäonnistumme. Maailma ei anna meille mitä me todella tarvitsemme. Se antaa meille korvikkeita, haaveita, hetkellistä huumaan, toiveita ja muuta sälää, mutta ei sitä ihteään. Ei yhteyttä.
Maailmassa ei ole mitään vikaa, sillä se on täydellinen heijastus ja peili sille hädälle ja yhteyden puutteelle, jota mielessäni kannan. Ja jota kaikki muutkin näyttävät kantavan. Maailma on yhteisen hätämme summa, sen luomus, joka tuottaa aina vain lisää hätää eli sitä itseään.
Minä voin nähdä tämän ja nähdä myös oman osani tämän maailman luomisessa, oman hätäni oman kokemukseni ytimessä. Silloin minun ei enää tarvitse yrittää parantaa maailmaa eli noita muita hätäisiä ihmisiä. Silloin minun ei enää tarvitse taistella noita muita kaltaisiani vastaan, minun ei enää tarvitse yrittää hallita ja muuttaa heitä.
Silloin voin tunnistaa ja kohdata oman iänikuisen hätäni ja luopua sen ylläpitämisestä ja kantamisesta. Silloin voin valita toisin kuin maailmani ja lähimmäiseni tekevät. Sillä kun en enää anna oman hätäni hallita minua, voin alkaa opetella elämään todeksi sitä rakkaudellista ja kaikkea ja kaikkia kannattelevaa ihmisyyttä, josta kerran sain häivähdyksen äitini pyhässä kohdussa.
Kun maailmani ja mieleni ruokkima hatämoottori lopulta pysähtyi minussa, sain yllätyksekseni huomata olleeni aina siinä rakkauden sylissä, josta äitini kohdussa sain aikoinaan kehollisen kokemuksen. Ja minä sain tuon kokemuksen nimenomaan kuuloaistini kautta, tuon kohdussa ensimmäisenä heränneen aistini kautta. Minä kuulin kuuluvani.
Minä olen rakkauden kantama ja kannattelema huolimatta äitini ja isäni vajavaisuuksista, huolimatta siitä tämän hätään keskittyneen maailman vääristävästä heijastuksesta, johon olen uskonut ja siksi toistanut omissakin toimissani. Minä en todella kuulu tähän maailmaan. Minä kuulen rakkauden ja kuulun siihen. Olen maailmassa, mutta en maailmasta.
Olen elänyt hetken hädän harhassa. Siitä havahtuminen oli suurinta ja tärkeintä mitä minun elämässäni on koskaan tapahtunut. Nyt opettelen elämään ilman hätää tuntien joka hetki sen rakkauden kannatuksen, jota olen maailmaltani turhaan kaivannut.
Nyt opettelen rakastamaan niin kuin minua on aina rakastettu tämän harhaisen maailman hätäisten heijastusten keskellä. Opettelen ilmaisemaan sitä kaikkea ja kaikkia kannattelevan rakkauden sylin pyhyyttä, joka on rakastanut minua kaikissa harhaisissakin seikkailuissani. Sitä, minkä kerran tunsin äitini pyhässä kohdussa. Ykseyttä.