Tapasin eilen erään ihmisen, joka kertoi tavanneensa nykyisen kumppaninsa astuttuaan ensimmäisiä kertoja näihin henkisiin piireihin. Hän oli jättänyt normiheimonsa ja päätynyt henkisten ihmisten pariin, jotka tuntuivat tarjoavan hänelle jotain tärkeää, jotain uusia vastauksia elämän haasteisiin. Samoin oli tehnyt tuo hänen uusi kumppaninsa eli jättänyt edellisen maailmansa ja lähtenyt etsimään jotain uutta.
He päätyivät siis yhteen ja lumoutuivat niin toisistaan kuin siitä uudesta maailmasta, johon he olivat yhdessä astuneet. Molemmat opettelevat erilaisia henkisyyteen kuuluvia taitoja ja terapioita ja ryhtyivät hoivaamaan niin toisiaan kuin muitakin ihmisiä ympärillään. He loivat vaaleanpunaisen hoivakuplan, jossa he elelivät tyytyväisinä, autuaina ja tyydytettyinä. He olivat hyvin henkisiä, syvällä henkisyyden ytimessä. He olivat uuden heimonsa ansiokkaita jäseniä.
Joskus näyttää siltä, että henkiset ihmiset hoivaavat jatkuvasti toinen toisiaan. He opettelevat mitä ihmeellisempiä ja hienompia hoitomenetelmiä ja tarjoavat niitä ristiin rastiin toisilleen, tekevät loputtomasti hoivavaihtareita. He pyörittävät hoivarinkiä ja pitävät näin heimonsa hengissä. Ja tienaavat monesti näin myös elantonsa. Hoiva se on joka kannattaa!
Kun ystäväni kertoi omista vaaleanpunaisista kokemuksistaan tuossa hoivaheimossa, mielessäni välähti näky vauvasta, joka kohdussa ollessaan avaa silmänsä ensimmäisiä kertoja. Miten on, saattaisiko äidin vatsapeitteiden läpi siivilöityvä valo näyttää vaaleanpunaiselta? Eli haemmeko me niin hoivaheimossa kuin rakastumisen symbioottisessa tilassakin paluuta takaisin kohdun vaaleanpunaiseen autuuteen ja yksinkertaisuuteen?
Ystäväni kertoi, että aikansa niin toisiaan kuin muita hoivaheimon jäseniä hoivattuaan he saivat kumppaninsa kanssa tarpeekseen tuosta vaaleanpunaisesta kuplasta, jonka he olivat luoneet ympärilleen. He huomasivat olevansa itsenäisiä yksilöitä saatuaan tuon korjaavan kokemuksen lapsuudessa usein keskeneräiseksi jäävästä äidin ja lapsen välisestä symbioosista. He eivät enää halunneet roikkua jatkuvasti toisissaan eivätkä hoivaheimossaankaan.
He olivat varsin hämmentyneitä. Eikö tämä rakkauden vaaleanpunainen ihanuus jatkukaan ikuisesti? Eikö heidän rakkautensa olekaan kestävää? Mikä on vialla, hänessä tai tuossa toisessa?
Mikään ei ole vialla. He ovat vain kasvamassa aikuisiksi elettyään pitkän aikaa lapsena aikuisen kehossa niin kuin normiheimossa on tapana. Useimmat meistä ovat tunne-elämältään keskenkasvuisia lapsia. Me etsimme toinen toisistamme ja hoivaheimostamme sitä äitiä tai isää, joka ei aikanaan – itsekin normiheimon jäsenenä – osannut kohdata ja nähdä lastaan siinä täydessä vaaleanpunaisessa rakkaudessa, jota jokainen lapsi tarvitsee ja kaipaa voidakseen kasvaa täydeksi ja itsenäiseksi aikuiseksi. Aikuiseksi, joka osaa rakastaa eikä enää ole riippuvainen toisen rakkaudesta ja huolenpidosta niin kuin jokainen lapsi kasvuvuosinaan luonnollisesti on.
Kaikki on hyvin. Ihmisen kasvua ei mikään voi estää. Ei kukaan muu kuin ihminen itse. Ja hoivaheimoa ja rakkauden vaaleanpunaisia kuplia tarvitaan, jotta me kukin voimme itsenäisesti saattaa päätökseen lapsuutemme keskeneräiset kokemukset ja kurotuksen kohti tuota toista pelastavaa ja rakastavaa olentoa. Saatuamme niistä tarpeeksemme me kasvamme itsenäisiksi aikuisiksi, jotka ovat löytäneet toisilta kaipaamansa rakkauden omasta sydämestään. Eheä aikuinen ei enää kaipaa rakkautta ja hoivaa, sillä hän tietää ja tuntee olevansa rakkaus. Hän on yhtä kaiken ja kaikkien kanssa, myös kumppaninsa, lastensa ja kaikkien muidenkin lähimmäistensä kanssa.