Istuin juuri paikallisen ravintolan terassilla ja söin heidän mitä herkullisinta äijäpurilaistaan. Vastapäätäni oli nähtävästi sukulaisseurue juhlistamassa nuoren ylioppilaslakkipäisen neidon askelta aikuisuuteen. Juhliminen oli minun silmissäni tavanomaista eli sukulaisten kestämistä kunnes ruoka oli syöty ja pinnalliset puheet puhuttu, kunnes päästiin pois piinasta.
Miten vaikeaa lapsen ja nuoren onkaan kasvaa tähän hulluun maailmaan, kun lähes kaikki aikuiset, joiden kaltaiseksi hänenkin on tarkoitus kasvaa, ovat puolikuolleita ja elämättömiä ihmisiä, jotka itseään viihdyttäen ja kärsimystä välttäen odottavat kuolemaa eli vapautusta tästä elämisen vaivasta. Miten nuori oppisikaan elämään ja ilmaisemaan itseään, luomaan omaa itsenäistä ja vapaata elämää, kun juuri kukaan hänen ympärillään ei elä? Kun kaikki vain pelaavat varman päälle ja koettavat olla toistensa toiveiden mukaisia, eli ei yhtään mitään?
Toimin kerran pari viikkoa fysiikan opettajana eräällä ahvenanmaalaisella yläasteella. En ole koskaan opiskellut fysiikkaa virallisesti, mutta yksityisesti ja omaksi ilokseni olen ottanut selvää kvanttifysiikasta ja suhteellisuusteoriasta. Tunnen ymmärtäväni, mistä niissä on kyse, vaikka en niihin liittyvistä matemaattisista kaavoista ymmärräkään mitään. Siksi päätin kertoa oppilailleni kaiken sen kauniin ja innostavan, mitä olin fysiikasta oppinut enkä piitannut ns. opetussuunnitelmasta yhtään mitään. Näin hoidin sijaisuuteni.
Viisi vuotta myöhemmin toimiessani taksiyrittäjänä kaksi eri nuorta miestä kysyi minulta kesken öisen kyydin, että olinko minä kerran toiminut hänen koulussaan fysiikan opettajan sijaisena. Vastasin molemmille myöntävästi ja he molemmat kertoivat, että minun pitämäni tunnit olivat parasta, mitä he kouluaikanaan olivat kokeneet. Minun innostukseni oli tehnyt heihin vaikutuksen.
Niin kauan kuin opettajat, virkamiehet ja muut rooliensa esittäjät pitäytyvät oman turvallisuutensa ja palkkansa vuoksi erilaisten ulkoapäin annettujen suunnitelmien antamissa rajoissa, kukaan ei elä todesti eikä autenttisesti eikä kellään lapsella tai nuorella ole aitoja ja innostavia ihmisiä esikuvinaan. Silloin hitaasti kuolemassa olevat ihmisroolin esittäjät opastavat kasvavia nuoria vastaavanlaiseen surkeuteen. Ei ihme, että nuorilla on niin sopeutus- kuin mielenterveysongelmiakin. Heillä ei ole näkyvissään mitään, minkä vuoksi kannattaisi elää!
Milloin sinä saat tarpeeksesi pinnallisen ja muille kelpaavan ihmisroolisi esittämisestä? Milloin sinä lopultakin uskallat ilmasta omat tunteesi ja unelmasi sekä ilosi ja murheesi ilman, että kyselet toisilta yhtä eksyneitä ja itsensä unohtaneilta, että mitä he sinulta haluaisivat?
Koska lopultakin uskallat olla se elävä ja ihmettelevä, omaa todellisuuttasi ja maailmaasi luova olento, jonka jonakin lapsuutesi hetkenä tungit muille kelpaamattomana alitajuntasi syvimpään loukkoon? Koska minä?