Me olemme kaikki ihmisiä. Nuoria, vanhoja, lihavia, laihoja, miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia… Onko tämän moninaisuuden takana jotain, mikä on meille kaikille yhteistä? Jotain missä me olemme loputtoman erilaisuutemme takana kaikki yhtä? Eli mitä ihminen kaipaa?
Vauva kehittyy kohdun kaikkikantavassa ja -ruokkivassa autuudessa. Hän kelluu ikuisuudessa, jossa hänen ei tarvitse tehdä juuri mitään ollakseen elossa ja kehittyäkseen. Vauva on täysin kannateltu – kunnes eräänä päivänä sen autuas pesä käy sille liian ahtaaksi ja pieneksi. Kohdun vahvat lihakset alkavat puskea vauvaa ulos ja pois autuudesta, jossa se on saanut kasvaa. Vauva kokee maailmansa lopun ja vedenpaisumuksen, kun se lapsiveden puhkeamisen kautta työnnetään väkisin ulos kirkkaiden valojen ja outojen käsien maailmaan. Mitä kaipaa vauva tuolloin?
Vauva kaipaa yhteyttä. Se haluaa luoda kadottamansa yhteyden uudelleen. Vauvan silmät hakevat äidin rakastavaa katsetta ja sen suu etsii otetta nännin rauhoittavasta muodosta ja sen kädet ja koko kehoa haluaa kokea äidin tutun lämmön, hänen tuoksunsa ja sydämensä rytmin. Vauva haluaa takaisin kotiin.
Vauvasta kasvaa vähitellen lapsi, nuori ja lopulta aikuinenkin. Ja kaiken aikaa hän kaipaa kotiin, hän kaipaa jotain suurempaa yhteyttä kuin mitä maailma hänelle tarjoaa. Ensin hän kaipasi äidin ja isän syliä ja rakastavaa kohtaamista, sitten perheen ja heimon hyväksyntää, sen jälkeen ystävien ja koulukaverien yhteyttä, opettajien näkevää katsetta, tyttö- tai poikaystävän kosketusta, puolisoa, menestystä, rikkautta, terveyttä, jatkuvuutta ja lopulta kuolemaa eli yhtymistä kaikkeuteen, josta hänen matkansa kerran alkoi. Kuolinvuoteellakin ihminen kaipaa yhteyttä, jota tämä maailma ei pysty tarjoamaan.
Missä on ihmisen alkulähde? Missä on tuon perimmäisen kaipuumme täyttymys, jota mikään maallinen eli pysty tyydyttämään kuin ohikiitäväksi hetkeksi? Eli mikä ihme minä olen kaiken tämän aineen ja ajan hetkellisyyden tuolla puolen?
Muutama vuosi sitten olin kävelyllä kesäisellä hiekkateillä Karkussa Rautaveden rannalla. Yhtäkkiä ilman mitään sen suurempaa dramaattisuutta huomasin pysyväni paikoillani vaikka jalkani kävivät ja kehoni kulki eteenpäin. Minä itse olin irrallaan kehostani ja katsoin sen liikettä ikuisuuden liikkumattomasta ykseydestä. Olin ajan ja paikan tuolla puolen. Olin perillä.
Samoin joitakin vuosia sitten eräänä talvisena alkuvuoden päivänä käydessäni Tampereella sain Hämeenkadun vilinässä kulkiessani huomata olevani rakkauden sylissä. Tunsin, miten kaikkeuden kaikilta suunnilta minua kannattelivat suloisesti kutittavat rakkauden säteet. Mielessäni tapahtui jokin antautuminen ja persoonani suojamuurit romahtivat hetkellisesti. Astuin syvässä ja kiitollisessa autuudessa keskellä Tampereen harmaata vilinää. Minä olin perillä.
Nuo ja monet muutkin kokemukset ovat antaneet minun kokea sen todellisuuden, joka tavallisesti on kätkössä ajan ja aineen loputtomasti muuntuvan kaleidoskoopin tuolla puolen. Tiedän, että olen saanut kokea ihmisyyden täyttymyksen eli paluun siihen ykseyteen ja autuuteen, josta matkani tässä maailmassa kerran alkoi. Tiedän myös, että minun on tehtävä töitä eli kohdattava kaikki mahdolliset pelkoni, joita vielä mielessäni kannan, jotta tuo ykseyskokemus voi kasvaa arkiseksi toimekseni.
Minun on purettava kaikki ne ajan ja aineen hetkelliset ja rajoittavat rakenteet, jotka pitävät minut poissa ikuisuuden rajattomuudesta eli Elämästä Itsestään sinussa ja minussa. Minun on tuotava taivas maan päälle, jotta kaipaukseni saa lopulta rauhan ja jotta huomaan itse olevani se, jota kaipaan. Minä olen ikuinen ja kaikkivaltias luojaolento eli se rakkaus, jota sinulta olen kaivannut. Minä olen se, joka rakastaa eli kaipaukseni täyttymys. Sinäkin olet.