Taisin juuri viime viikonloppuna ratkaista ihmisyyden arvoituksen eli sen, jonka 50 vuotta sitten päätin ratkaista, vaikka maailma varoitteli minua sellaiseen tutkimukseen ryhtymisestä ja houkutti minua vain sopeutumaan. Taisin saada näkyviin sen isien ja äitien synnin, jota me olemme ansiokkaasti kantaneet ja ylläpitäneet sukupolvelta toiselle, isiltä pojille, äideiltä tyttärille ja vanhemmilta lapsille. Sen synnin, jota olen itsekin kantanut viiden avioliittoni läpi ja jatkanut viidelle lapselleni.
Minäpä kerron miten se kävi! Ystäväni Katariina ilmoitti tulevansa viikonlopuksi Parkanoon talkootöihin SyVilla-nimiseen kurssikeskukseen, minkä jälkeen hän tulisi mielellään sunnuntaina tapaamaan minua. Ilmoitin hänelle, että toki se sopii.
Olin viime viikkoina saanut näkyviin sen perimmäisen pettymyksen, jota kaikki ihmiset tuntuvat tavalla tai toisella kantavan synnyttyään tähän pelon ja ahdistuksen hallitsemaan maailmaan. Kaikki pettyvät syntyessään, koska toiset jo maailmaansa sopeutuneet eivät osaa ottaa lapsen täyttä herkkyyttä ja viattomuutta sekä rakkauden ja tuen kaipuuta vastaan vaivattomasti ja helposti. Jokin menee kerta kerralta pieleen.
Minunkin hyvää tarkoittava yritykseni paikata ja korjata niitä isyyden erehdyksiä, joita olen matkallani tehnyt, on käynyt kerta kerralta mahdottomammaksi. Mitä tahansa teenkin halutessani auttaa lapsiani heidän omalla ihmisyyden matkallaan, toimeni lyövät aina vain pahemmin lapsieni kautta takaisin kiukkuna, hämmennyksenä ja vihana. Mitä hittoa se isä yrittää? Tilanne on äärimmäisen tulehtunut.
Lauantaina mieleni jankutti minulle koko päivän, että mene käymään SyVillassa, joka tuntui kiinnostavalta paikalta ja ystäväni Riinan talkoohommat siellä antoivat minulle hyvän syyn vierailuun. Lopulta päätin lähteä ilmoittamatta aikeistani kenellekään. Ajoin syvälle Parkanon sydänmaille ja päädyin GPSn ohjaamana mökinpihaan, joka oli päällystetty tyhjillä kaljatölkeillä ja jossa kymmenkunta miestä meuhkasi kännipäissään kauniin järven rannalla. He osasivat neuvoa minut seuraavalle kiinteistölle, joka oli kaunis SyVilla viehättävine pihapiireineen.
Ensihämmennyksen jälkeen SyVillan isäntäväki Tuulia ja Pete ottivat minut ystävällisesti vastaan ja vietimme heidän ja Katariinan kanssa pari mukavaa tuntia talkootöiden lomassa. SyVillassa pidetään radikaalin rehellisyyden kursseja ja he olivat valmistamassa paikkaa seuraavan viikon kurssia varten. He kertoivat myös pitäneensä kursseja vanhemmille ja aikuisille lapsille, jotka olivat hakautuneet vihaamaan, pelkäämään tai torjumaan toinen toisiaan. Kursseja, jotka johtivat vihan, surun ja syyllisyyden turvallisen ilmaisun jälkeen siihen, että vanhemmat ja lapset lopulta kohtasivat toisensa ihmisinä ilman ikiaikaisten rooliensa taakkaa. Kursseja, jotka sopisivat minulle ja lapsilleni, mutta joille en varmaankaan saisi lapsiani mukaan.
Jätin lopulta talkooväen töihinsä ja lähdin kotiin. Jotain hauskaa oli syntynyt tästä impulssista mennä käymään SyVillassa ja jokin yhteistyökin saattaisi olla mahdollista…
Seuraavana päivänä eli sunnuntaina puolenpäivän maissa Katariina ajoi autollaan pihamaalleni ja mietimme sitten mitä tekisimme niiden 3-4 tunnin aikana, jotka hänellä olisi ennen kuin jatkaisi matkaansa. Päädyimme lähtemään Neidonkalliolle, tuolle minulle niin rakkaalle pyhälle paikalle lähellä Parkanon Metsämuseota, jonne olin vienyt pitkälti toistakymmentä ystävääni viimeisten parin vuoden aikana. Tällä kertaa siellä tapahtui jotain ihmeellistä ja voimallista.
Esitelin Katariinalle ensin joitakin Neidonkalliolla olevia pyhään hedelmällisyyteen liittyviä kivi- ja metsämuotoja ennen kuin vein hänet Vaginakivelle. En selittänyt sen tarkemmin hänelle mistä oli kyse, mutta hän hakeutui luontaisesti kiven sisään kohdun puolelta ja syntyi sitten ihan uutena vagina-aukon kautta. Ja ihan oikeesti uutena! Hän säteili ja värisi jotain syvää kokemusta ja minä sain todistaa hänen uudestisyntymistään eli vanhojen vaivojen karisemista Äiti-maan rakastavaan huomaan. Kaunista!
Sitten jatkoimme lounaalle Parkanon Koskenhelmeen Viinikkajoen äärellä kasvavan suuren tammen varjostamalle terassille. Söimme maukkaat ja monipuoliset salaatit ja aterian loppupuolella uskalsin ottaa puheeksi oman kipuni lasteni isänä, sen syyllisyyden ja surun, jota kannoin koska en ole pystynyt olemaan se täydellinen isä lapsilleni, joka olisin halunnut olla. En vaan ollut pystynyt.
Katariina näki minut. Hän näki minun hyvän tahtoni ja viisaan ja rakastavan olemukseni. Ja hän kuuli ja tunsi myös minun suruni ja tuskani sekä sen, miten tuo sumea kuori irtaantui rakastavan sydämeni ympäriltä saadessani ja uskaltaessani jakaa nuo tunteeni hänen rakastavassa läsnäolossaan. Minä sain vuorostani syntyä uudestaan hänen silmissään. Meidän lahjamme toinen toisillemme olivat täydelliset ja vapauttavat.
Sitten oli Katariinan aika jatkaa matkaa. Me halasimme lämpöisesti ja minä jäin ihan uuteen rauhaan, joka on siitä lähin vain kasvanut ja syventynyt. Huomaan vapautuneeni siitä surusta ja syyllisyydestä, jota olin niin pitkään kantanut ”epäonnistuneen” vanhemmuuteni vuoksi. Siitä samasta, josta olin syyttänyt omia vanhempiani aivan samaan tapaan kuin omat lapseni ovat syyttäneet minua omasta surustaan. Syyllisyyden ja surun kierre on jatkunut jo aivan liian pitkään ja nyt nähtyäni sen juuret itsessäni enkä vain vanhemmissani tai lapsissani minun on mahdollista pysäyttää se eli vapautua kaipaamaani iloon, rauhaan ja rakkauteen. Voin aloittaa ihan uuden vaivattoman ja viattoman kauden elämässäni. Olen jo aloittanut!
Ihmisyyden arvoitus ratkeaa eli kärsimyksen kierre päättyy, kun näen tuon kärsimyksen syvät juuret omassa mielessäni ulkoistamatta niitä joko vanhemmilleni tai lapsilleni, jotka eivät ymmärrä ja joita minun siksi pitäisi opettaa ja sivistää. Ei enää, sillä kaikki suru, syyllisyys ja kärsimys alkaa aina minusta itsestäni, omista kohtaamattomista pelon ohjelmistani, ei koskaan noista toisista. Samoin alkaa kaikki ilo, rauha ja rakkauskin aina minusta itsestäni, ei koskaan noista toisista. Minä olen maailman ja todellisuuteni ainoa luoja ja nyt kohdattuani nuo alitajuntaani piilottamani syyllisyyden ja surun ohjelmat voin hetki hetkeltä ja haaste haasteelta valita toisin, voin valita ilon, rauhan ja rakkauden kaikkien toimieni lähteeksi. Sinäkin voit!
Olen lopultakin iloinen ja kiitollinen sekä saamastani että antamastani vanhemmuuden lahjasta. Kauan tuo ihmisyyden arvoituksen ratkaiseminen kesti, mutta kyllä kannatti!