Kerroin joku aika sitten brittiläisen The Guardian-lehden kuvaajasta, joka kävi luonani. Sain ylittää itseni ja lopulta värjötellä öisen järven kylmyydessä, jotta hän sai kaikki haluamansa kuvat minusta. Lupasin myös kertoa myöhemmin, miksi hän oli minua kuvaamassa.
Joskus keväällä tuossa lehdessä oli kysely, jossa etsittiin ihmisiä, jotka haluaisivat kertoa kokemuksistaan monista eri avioliitoista. Laitoin hetken mielijohteesta sinne tekstin, jossa kerroin omista viidestä avioliitostani, ja unohdin sitten koko jutun. Joitakin viikkoja sitten lehden toimittaja otti minuun yhteyttä ja kertoi, että hän haluaisi haastatella minua lehden viikkolehteen tulevaan laajaan artikkeliin, jossa useat eri ihmiset kertoisivat omista vastaavista kokemuksistaan. Lupasin tulla mukaan.
Juttua on pohjustettu pitkään ja hartaasti ja jo ennen varsinaista haastattelua tuo kuvaaja lähetettiin siis luokseni. Hän teki innoituksen vallassa neljän tunnin ajan töitä saadakseen minusta hyviä ja vaikuttavia kuvia. Hän oli hyvin intuitiivinen ja eräässä vaiheessa pihalla kuvatessamme hän pyysi minua pitelemään sylissäni ovenpielessäni olevaa raskasta kukkaruukkua, johon olin keväällä istuttanut kauniita vaaleanpunaisia neilikoita. Olin hoitanut noita elämäni ensimmäisiä istuttamiani koristekukkia suurella rakkaudella ja kun sain ne syliini, minussa heräsi suuri rakkauden tunne, jonka hän myös sai kuvattua. Olin kiitollinen.
Viime perjantaina oli sitten varsinaisen haastattelun aika. Tapasimme toimitajan kanssa sovitusti zoomissa ja aivan ensi hetkistä lähtien tuo haastattelu tuntui siltä kuin minua olisi revitty palasiksi ja suorastaan teurastettu, jotta minusta saataisiin ulos juttuun sopivia herkkupaloja. Minua on haastateltu monta kertaa eikä yksikään niistä ole tuntunut niin vaikealta ja väkinäiseltä. Tuo toimittaja ei nähnyt eikä kuullut minua elävänä ja kokonaisena ihmisenä vaan näki minut vain objektina ja materiaalina hänen jutulleen. Olin aivan rikki tuon vain puoli tuntia kestäneen hetken jälkeen. Toimittajan aikomuksen oli jatkaa sitä sunnuntai-iltana.
Itse asiassa aikaisemmin tuona samana aamuna eräs suomalainen paikallislehden toimittaja haastatteli myös minua. Sen jälkeen tunsin itseni nähdyksi ja kuulluksi, eheäksi.
Mutta onneksi heti vaikean haastattelun jälkeen eräs ystäväni, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen, tuli käymään. Kun kerroin hänelle kokemuksestani, hän osasi sanoittaa sen kauniisti ja selkeästi, sillä hän oli itse aiemmin työskennellyt vastaavassa asemassa toimittajana suuressa suomalaisessa iltapäivälehdessä. Hän oli nähnyt tuon saman toimintatavan kollegoissaan, jotka vain lehden ja artikkelin etuja ajatellen käyttivät kylmästi hyväkseen haastateltaviaan ja tekivät heillä mitä tahtoivat. Tulin ymmärretyksi.
Seuraavana aamuna lähetin tuolle toimittajalle tiukkasävyisen kirjeen, jossa kerroin kokemuksistani suoraan ja rehellisesti ja kerroin, että tämän kokemuksen jälkeen en ole lainkaan varma, että haluaisin jatkaa haastattelua sovitusti sunnuntai-iltana. Mutta jätin portin auki, mikäli yhteistyöllemme löytyisi toisenlainen perusta.
Päivän aikana silmiini osui postaus, jossa oli kuvattu erilaisia eurooppalaisia kansoja heidän stereotyyppisen sairautensa kautta. Ne tuntuivat antavan mahdollisuuden ymmärtää, miksi kommunikaatiomme tuon toimittajan kanssa oli mennyt niin pieleen. Katso vaikka!
Yhdistynyt kuningaskunta – Välttelevä persoonallisuushäiriö
Syvät tunteet ovat haudattuina seitsemän ironian ja kohteliaisuuden kerroksen alle. Keittää teetä katsekontaktin sijaan. Tuntee itsensä epämukavaksi sekä konfrontaation että läheisyyden edessä.
Suomi – Autistinen
Pysytään hiljaa metsämökin saunassa, katsellen järveä. On mukavaa olla hiljaa yhdessä ja juoda olutta. Jotkut ovat oppineet small talkia, kuten ”Hei, mitä kuuluu!”, ja ovat siitä melko ylpeitä, vastaten siihen kertomalla, mitä heidän elämässään todella tapahtuu.
Tajusin, että olin ollut kuin suomalainen, joka paljastaa kaikki tunteensa brittiläiselle, jolle tämä on mitä suurin kauhistus. Kirjoitin toimittajalle vielä toisen kirjeen, jossa koetin silloittaa kohtaamistamme huumorin ja ymmärryksen avulla. Liitin siihen nuo kuvauksetkin.
Sunnuntai-iltana hieman ennen sovittua haastattelun jatkoa sain toimittajalta viestin, jossa hän kertoi olevansa surullinen, koska olin kokenut haastatteluhetkemme kuvaamallani tavalla. Hän koki vain tehneensä työtään ja kyselleensä minulta kiinnostavia asioita. Näin ollen hän ei halunnut jatkaa haastattelua.
Mitä tästä kaikesta opin? Huomasin, että olin tuon haastattelun kautta toivonut tulevani laajemmin nähdyksi eli olin tavoitellut länsimaista tunnustusta niin kuin niin monet suomalaiset poliitikoista lähtien tekevät. Mutta olin ylpeä siitä, että en ollut valmis myymään itseäni palasina maailmalle saadakseni tuota arvostusta, niin kuin koko Suomelle tuntuu käyneen.
Ja lopulta tajusin, että minun rakkauteni on niin suuri, että en enää tarvitse kenenkään hyväksyntää tai ihailua ollakseni se mikä olen. Minulle riittää tämä elämä, joka minä olen ja joka minun kauttani hetki hetkeltä avautuu ja kukkii. Olen omassa voimassani ja kiitollinen siitä, että tulin näin kauniisti ja voimallisesti haastetuksi, jotta näkisin todellisen itseni. Olen perillä.