Etsimme kumppaniksemme kaunista tai komeaa, mutta itse asiassa alitajuiset odotuksemme ja kaipuumme ohjaavat kumppanien valintaa paljon enemmän kuin tiedostetut pyrkimyksemme. Ne johdattavat meidät kokemaan ensimmäisessä ihmissuhteessamme äidin tai isän kanssa keskeneräisiksi jääneitä tuntoja.
Kiinnymme valitsemaamme tai saamaamme kumppaniin niillä lapsen tunteilla, joihin äitimme tai isämme ei osannut täysin ja puhtaasti vastata. Me jatkamme aikuisissa ihmissuhteissamme siitä, mikä lapsuudessa jäi kesken ja kieppumaan hätänä tai kaipauksena mieleemme. Me rakastumme uudelleen äitiimme tai isäämme.
On suorastaan vaarallista, jos tuo löytämämme kumppani on niin täydellisesti kaipauksemme mukainen, että hän antaa meille kaiken sen lohdun ja turvan, kosketuksen ja hellyyden, jota äitimme tai isämme ei osannut antaa. Silloin minun puutteenalainen lapseni saa toiselta kaiken mitä hän kaipaa ja tuo toinenkin voi saada minulta kaiken mitä hänen lapsensa on jäänyt kaipaamaan. Tällöin on vaarana, että suhteesta syntyy täydellisen parisuhteen symbioottinen kupla ja vankila, joka ei salli kummankaan osapuolen itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi. ”Koskaan et muuttua saa”, niin kuin laulu sen sanoo.
Toisella tapaa voimme päätyä vaarallisen täydelliseen ihmissuhteeseen silloin, kun olemme aikaisemman elämän aikana yhdessä vannoneet tavoittavamme toisemme tulevaisuudessa eli kuoleman jälkeen uudestaan. Tuollainen karmallinen kohtaaminen voi tuottaa mitä suurimman täyttymyksen tunteen sekä kuvitelman siitä, että kaikki on nyt tässä. Olemme perillä ja voimme vain nauttia keskinäisestä autuudestamme. Sekin on harha ja kuvitelma, johon Elämä meissä ei halua pysähtyä. Elämä ei anna periksi ennen kuin olemme antautuneet sille emmekä enää toisille kaltaisillemme haavoittuneille ihmisolennoille. Elämä ei pysähdy koskaan.
Onneksi Elämällä on aina juonia tällaisen pysähtyneisyyden varalle 🙂
Jompikumpi tai molemmat osapuolet voivat sairastua vakavasti tai heidän suhdettaan koettelee jokin muu onnettomuus, joka haastaa heitä molempia jatkamaan kasvuaan ja itsenäistymistään. Kehitys voi toki tapahtua myös parisuhteen sisällä, mutta jos kupla on kovin sitkeä ja peloilla hallittu, sitä voi olla vaikea purkaa kauniisti ilman kitkaa ja kärsimystä.
Joka tapauksessa Elämä meissä kaikissa haluaa edetä ja kehittyä meissä ja meidän kauttamme, mikä tuottaa sairautta ja muuta kärsimystä mikäli haraamme kovasti vastaan. Mutta lapsuuden tai menneisyyden symbioottisen kuplan on puhjettava, mikäli haluamme jatkaa kasvuamme. Elämän on päästävä taas liikkeelle.
Kaikki tämä hätä, vaiva ja kärsimys päättyy, kun emme enää hae Elämää ja täydennystä toinen toisiltamme, vaan lopulta antaudumme Elämän kaikkea ja kaikkia kantavan rakkauden syliin. Siihen syliin, joka on meitä kantanut kaiken aikaa, vaikka olemmekin kehossamme kokeneetkin jotain aivan muuta.
Kehokokemus on hetkellinen harha, joka ohjaa ikuista mieltämme ja meidän kokemuksiamme tässä maailmassa juuri niin kauan kuin me uskomme siihen. Kehokokemuksen tuolla puolen odottaa se ikuinen rauha, jota me emme koskaan voi toistemme tai kehojemme kautta saavuttaa. Tuo rauha on ja pysyy, mutta olemme unohtaneet kokemuksen siitä lähdettyämme etsimään sekä rauhaa että rakkautta noilta muilta meidän laillamme kehokokemukseen unohtuneilta. Nyt on aika herätä tästä aineen unesta ja herätä hengen vapauteen! Haluatko sinä herätä vai jatkaa nukkumistasi?