Me joudumme aikanaan luopumaan jokaisesta läheisestä ja meille tärkeästä ihmisestä. Me joudumme luopumaan äidistämme, isästämme, lapsistamme, ystävistämme, työkavereistamme, toinen toisistamme, sillä viimeistään kuoleman kautta jokainen meistä jättää toiset tai jätetään yksin, ellei jo aiemminkin. Jokainen meistä on yksin elämänsä edessä, yksin luomassa omaa todellisuuttaan.
Lapsuuden herkkinä vuosina jolloin olemme ehdottoman riippuvaisia toisten tuesta ja rakkaudesta, nuo jättämiset ja yksin jäämiset jättävät syviä turvattomuuden ja yksinäisyyden haavoja, joista alitajunnan syvyyksiin painuttuaan muodostuu koko aikuisen elämämme tunneperusta. Me pyrimme loputtomasti välttämään lapsuutemme tunnetraumojen toistumista, mutta epäonnistumme siinä kerta toisensa jälkeen. Näin koska nuo keskeneräiset tunteet eli traumat tuottavat jatkuvasti uusia toisintoja itsestään, jotta me jonain hetkenä osasimme ottaa niistä kopin ja saattaa nuo itse luomamme tunnepeikot rauhaan. Niihin sitoutunut elämänenergia haluaa pois alitajuntamme pimennoista. Ne haluavat vapautua ja päästä rauhaan.
Monelle meistä on kovin vaikea luopua siitä mitä äiti tai isä teki tai oli tekemättä meille lapsena. Me kannamme tuota koettua vääryyttä kuin lupalappuna, joka oikeuttaa meidät uhriutumaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja asettumaan lapsen hoivattavaan asemaan riippumatta iästämme tai yhteiskunnallisesta asemastamme. ”Hyvinvointiyhteiskuntamme” on ainakin tähän saakka palkinnut kaikkia heikkoja, sairaita ja vaivaisia uhreja kalliilla ja mittavilla hoidolla, eläkkeillä ja muilla tukijärjestelmillä. Toiset vaivaiset ovat virkansa puolesta pitäneet huolta toisista kaltaisistaan, jotka eivät vielä ole osanneet luopua lapsuutensa uhriosasta. Mutta tuo toimi on käymässä niin kalliiksi, että koko järjestelmää uhkaa romahdus, jos muutosta ei tapahdu.
Kannatko sinä aikuinen ihminen vielä tietoista tai tiedostamatonta kaunaa äitiäsi tai isääsi kohtaan? Se rasittaa kaikkia ihmissuhteitasi sillä niin parisuhteesi kuin suhteesi omiin lapsiisi heijastavat tuota ensimmäistä sovittamatonta ihmissuhdetta. Sitä että meidän on vaikea luopua vanhemmistamme eli hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat ja rakastaa heitä riippumatta siitä mitä he ovat tehneet tai olleet tekemättä. He ovat ihan samanlaisia kuin me itse eli itsenäistä ja vapaata aikuisuutta vielä harjoittelevia ihmisiä. ”Rakasta ja kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä”.
Kun tuon ensimmäisen luopumisen lopulta osaa tehdä – minultakin meni siihen melkein koko elämä 🙂 – alkavat muutkin ihmissuhteet asettua luontevalle paikalleen. Siltikään mikään niistä ei ole ikuinen, sillä viimeistään kuolema korjaa sadon ja jättää meidät yksin jommalle kummalle puolen kuoleman esirippua. Vain koko näytelmän käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja ja pääosanesittäjä eli sinä itse jäät aina jäljelle.
Vain sinun suhteesi omaan elävään olentoosi on ikuinen ja vielä kaikkivaltiaskin, sillä sinä saat aina kaiken, mitä mielesi tunneperukoilla tilaat. Sinun mielentilasi luo maailmasi ja maailmasi muuttuu vain kun mielentilasi muuttuu. Sinä olet aikamoinen jehu, mutta lopulta ihan yksin luomassa omaa maailmaasi ja todellisuuttasi. Ihan niin kuin minäkin olen. Eli leikitäänkö maailmoillamme yhdessä ja pidetään hauskaa mahtavilla luomisvoimillamme? Sekin on mahdollista!
Eli luovutaan toisiimme ripustautumisesta eli toistemme sitomisesta mahdottomiin turvarakenteisiin. Kaikki ihmissuhteet loppuvat aikanaan ja juuri siksi on tärkeää rakastaa ja olla ihmisiksi juuri tässä ja juuri näiden ihmisten kanssa. Olkaamme hyviä ja hyväntahtoisia toisillemme, sille olemmehan me kaikki samalla ihmeellisellä matkalla oppimassa ihmisyyden saloja tällä lumoavan kauniilla Maaplaneetallamme, joka ainakin näillä seuduin on pian heräämässä Elämän kevääseen. Nauttikaamme siitä yhdessä!