On lopulta aika tunnustaa, että vapaana ja ikuisesti luovana sieluna olen valinnut varsin haastavan paikan syntyä. Kun kerran kauan sitten katselin tätä avaruuden helmeä tuolta avaruuden suuruudesta käsin, se näytti houkuttavan kauniilta sinisen, vihreän ja valkoisen väreissä hehkuvalta pallolta. Olin suorastaan innoissani saadessani lähteä tutkimusmatkalle sen saloihin enkä aavistanut lainkaan aavistanut minkälaiset seikkailut minua siellä odottaisivat.
Jo ensimmäisillä kerroillani tänne synnyttyäni ihmettelin sitä kummallista rajallisuutta ja pelokkuutta, jolla ihmiset täällä suhtautuivat itseensä ja toisiinsa. Planeetta Maa oli suuri, kaunis ja ihmeellinen ja täynnä mitä moninaisinta vihreyttä ja elämää, mutta ihmisten yhteisöt ja mielen rakennelmat olivat hämmentävän pelokkaita, julmia ja hallitsevia. Jokin täällä mätti jo silloin, mutta päätin silti antaa tälle todellisuudelle mahdollisuuden.
Joitakin kokemuksiani muistan, vaikka suurin osa niistä on haipunut menneisyyden sumuverhon taa. Kerran olin samurai ja siinä roolissa olin vannonut uskollisuuden valan pyhälle roolilleni soturina. Olin taitava soturi, mutta maailmani rikkoontui kun rakastuin erään kylän tyttöön, joka minulle yöseuraksi tarjottiin matkatessani seudulla. Minä en saanut luoda suhteita, mutta mieleeni syntyi uusi kaipaus, kaipaus rakastaa…
Myöhemmin olin intiaani, joka tapasi tuon saman tytön, mutta tällä kertaa tuo tyttö oli eri heimosta emmekä tämän vuoksi saaneet heimojemme siunausta elää yhdessä. Siksi valitsimme kuolla yhdessä ja hyppäsimme käsi kädessä rotkoon. Mutta kaipaus jäi…
Kerran saatoin olla mahtava kuningas, joka söi itsensä hengiltä kaikkien vapaasti saatavilla olleiden herkkujen ja ylellisyyden houkutusten keskellä. Sain yltäkylläisyydestä tarpeekseni. Ja myöhemmin olin Amerikan sisällissodassa upseeri, jonka vaimo synnyttää lapsen kotona hänen avustaessaan. Mutta myöhemmin tuo nainen hyppää talon parvekkeelta ja tappaa itsensä, ja mies löytää lapsen hukkuneena pihan kaivosta. Hän kantaa suurta syyllisyyttä…
Tämän viimeisimmän elämäni aikana olen tavannut noita samoja olentoja ja koettanut hyvittää noita karmeita kokemuksia eli saattaa elämääni tasapainoon. Lopulta kaiken kokemani jälkeen olen ymmärtänyt, että ihmisten maailma tämän kauniin maapallon sylissä on pelon saastuttama, pelon joka tekee siitä sekä houkuttavan että koukuttavan. Ihmiskunta on harsinut menneisyytensä traumaattisista kokemuksista pelon liimaa käyttäen kokoon ihmeellisen ikiliikkujan, jossa me kiepumme loputtomasti toivoen jonain päivän löytävämme ratkaisun peloista kasvaviin ongelmiimme. Me käymme pelon keinoin taisteluun pelosta kasvavia ongelmiamme vastaan ja painumme aina vain syvemmälle pelon mustaan aukkoon, sen loputtomaan pimeyteen.
Viimeiset viisi vuotta tämä pelon kurimus on kieppunut yhä kasvavalla voimalla, sillä koko ihmiskunta on lähes yhtenäisenä rintamana käynyt sotaa itseään eli Elämää vastaan. Me nimesimme ensin kehomme pienimmän rakennuspalikan eli viruksen viholliseksi, joka oli hyökkäämässä meitä vastaan ja jonka vuoksi meidän oli eristettävä itsemme toisistamme ja rokotettava toinen toisemme tuota kamalaa virusta eli Elämää vastaan. Koskaan aikaisemmin ei koko maailma ole ollut näin yhtenäisen pelon peiton alla.
Kahden vuoden kulutuksen jälkeen tuon peiton kude alkoi hapristua ja monelle alkoi käydä ilmeiseksi, että koko pelon piiloleikki oli pelkkää taitavaa valhetta ja manipulointia. Silloin pelolla maailmaa hallitsevat tahot vetivät hihastaan seuraavan vielä pelottavamman hankkeen eli Ukrainan sodan, jota he olivat pitkään valmistelleet juuri tätä tarkoitusta varten. Näin pelon peiton alla muhineet pelokkaat tunteet saatiin käännettyä ulkoiseksi vihaksi sodan syyksi nimettyä hahmoa kohtaan. Näin omia kansalaisiaan virusten avulla huijanneet pääsivät kuin koira veräjästä ja pystyivät jopa pukemaan ylleen sankarin viitan lähtiessään rohkeaan taisteluun tuota ulkoista pahaa eli vihollista vastaan…
Näin tämä Pelon Pakohuone toimii eikä koskaan tule löytymään pelkoa, joka voittaisi toiset pelot, sillä kaikki pelot kaikissa mahdollisissa muodoissaan syöttävät tätä samaa hulluutta ja vahvistavat pakohuoneemme kuviteltuja seiniä. Pelot eivät pelkoja koskaan voita.
Pelon pakohuoneesta pääsee ulos vain kohtaamalla ja luopumalla kaikista niistä peloista ja pelon häivähdyksistä, jotka minä olen tällä maallisella matkallani mukaani poiminut. Pelon pakohuoneesta pääsee ulos vain se, joka ei enää kanna mukanaan ainuttakaan pelkoa eikä yhtäkään karmeaa kokemusta, joka pelon vuoksi pitäisi korjata tai parantaa. Pelon pakohuoneesta pääsee ulos vain se, joka ei enää elä menneisyyden peloista kudottua aikaa ja niiden pohjalta kuviteltujen unelmien toisteista tulevaisuutta.
Pelon pakohuoneesta pääsee ulos vain se, joka tohtii nähdä nämä pelon juuret itsessään ja uskaltaa repiä nuo pelon rikkaruohot ylös viattoman rakkautensa puutarhasta. Pelon pakohuoneesta pääsee ulos vain se, joka on saanut niistä tarpeekseen. Sinä tai minä, kuka vaan…