Olipa kerran suuri mahtava kuusi, joka kasvoi pienessä kaupungissa ihan tavallisen talon pihapiirissä. Se oli kasvanut tuolla paikallaan jo kymmeniä vuosia ja seurannut ympärillään hääräävien ihmisten elämää.
Ihmiset tulivat ja menivät ja talon omistajatkin vaihtuvat, mutta kuusi vain jatkoi kasvuaan kohti taivaan korkeuksia. Kuusi oli kiinnostunut ihmisistä ja koetti parhaansa mukaan ymmärtää heitä. Se levitti suuret oksansa laajalle kuin antennit, joilla se kuunteli ihmisten ajatuksia, tunteita ja mielen maisemaa. Mutta se ei ymmärtänyt ihmistä eikä ihmisen toimintaa.
Kuusen viereisessä talossa asui ihan tavallinen mies, joka oli suunnilleen kuusen ikäinen. Mies eli elämäänsä kiirehtien sinne ja tänne. Hän etsi rauhaa, joka oli kuuselle aivan luontaista. Kuusi oli paikoillaan ja kasvoi vuosi vuodelta korkeammaksi ja mahtavammaksi. Ja mies kasvoi vuosi vuodelta sairaammaksi ja harmaammaksi. Mies ei ollu löytänyt kaipaamaansa rauhaa, vaikka hän oli sitä ikänsä etsinyt.
Mies oli sitä mieltä, että hänen vanhempansa olivat kasvattaneet häntä väärin, sillä he eivät miehen mielestä osanneet rakastaa häntä. Hänen ajatuksensa kieppuivat menneessä ja hänen oli vaikeaa elää hyvin talossaan, joka oli rakennettu kuusen viereen. Mies ei voinut hyväksyä menneisyyttään eikä niitä asioita, joita hänelle oli tapahtunut, ja siksi teki kaikkensa pitääkseen kaikki kokemansa vaikeat asiat poissa mielestään. Hän halusi kieltää itsensä.
Kuuselle tuon miehen elämän seuraaminen ja herkkä kuunteleminen oksa-antenneillaan oli hämmentävää. Kuusi oli tyytyväinen siihen, että se kasvoi juuri omalla paikallaan ja sen oli helppo hyväksyä jokainen vuosirenkaansa, olivat ne sitten ohuita tai paksuja, sillä ne kaikki oli tarvittu siihen, että se juuri nyt kurkotti latvallaan yli kaikkien muiden seutukunnan puiden ja rakennustenkin. Kuusi oli tyytyväinen elämäänsä eikä siltä puuttunut mitään. Mutta se halusi sittenkin ymmärtää ihmistä eli tuossa pienessä talossa asuvaa miestä.
Eräänä myöhäisenä iltana kuusen ohi käveli läheisestä aarnimetsästä jaloittelemaan lähtenyt metsän haltija. Haltija tunnisti kuusen kaipauksen ymmärtää ihmistä ja pysähtyi keskustelemaan kuusen kanssa. Haltijalla oli mahtavia taikavoimia ja varmistuttuaan, että kuusi todella halusi ymmärtää ihmistä, hän kysyi kuuselta haluaisiko tämä vaihtaa paikkaa talossa asuvan miehen kanssa. Eli halusiko hän todella tuntea niin kuin mies tunsi?
Kuusi vastasi myöntävästi ja samassa sen mieli olikin ihmisen mieli, joka ei hyväksy itseään eikä omaa menneisyyttään. Ihmiskuusi alkoi epäillä itseään ja toivoi, ettei sitä kovasti koetellutta myrskyä tai kylmää talvea ei olisi koskaan ollutkaan. Kuusi alkoi hävetä hiljaisuuttaan ja vakauttaan eli sitä rauhaa, jossa se oli saanut kasvaa tuon pihan mahtavimmaksi kuuseksi. Kuusi alkoi ajatella ihmisen lailla. Kuusi kaipasi jonnekin muualle.
Eipä aikaakaan, kun kuusen runkoon nousi lahosieni, joka heikensi sen vankkaa runkoa. Ja kun lahosieni oli levinnyt tarpeeksi laajalle, nousi myrsky, joka kaatoi tuon mahtikuusen aivan talon viereen. Talossa asuva mies, joka oli haltijan käyntiä seuraavana aamuna herännyt ihmeelliseen rauhaan ja levollisuuteen, sahasi ja pilkkoi kuusen polttopuiksi ja kuusi nousi seuraavan talven aikana savuna ilmaan. Se kohosi näin paljon korkeammalle kuin sen latva olisi koskaan pystynyt nousemaan. Kuusi pääsi lopulta savuna muualla kokemaan maailmoja, joita se ei omassa rauhassaan kasvaessaan olisi koskaan olisi voinut tavoittaa. Kuusi ylitti itsensä.