Juttelin aamulla ystäväni kanssa, jonka pitkä parisuhde oli loppunut vuodenvaihteen tienoilla. Hän oli oivaltanut miten hän ja kumppaninsa olivat tehneet kaikkensa saadakseen parisuhteensa toimimaan. He olivat kunnon henkisten ihmisten tavoin koettaneet olla toisilleen kaikki kaikessa ja käyneet jopa useamman kerran kuulemassa minunkin peilaustani, kun heidän omat konstinsa olivat loppuneet. Ja silti he olivat päätyneet eroamaan.
Ystäväni oli kokenut, että näin oli käynyt, koska he olivat tavoitelleet hyvää ja kestävää parisuhdetta yrittämällä olla toinen toisilleen kaikki kaikessa. He olivat suorastaan umpioitunut elämään vain parisuhdettaan ja unohtaneet niin oman elämänsä kuin sen, että myös tuolla toisella on oma elämänsä. He olivat antaneet parisuhteelleen kaikkensa, mutta unohtaneet elää omaa itsenäistä elämäänsä parinsa rinnalla. He olivat unohtaneet jumalsuhteen eli suhteen omaan elävään itseensä. Siksi he päätyivät eroamaan.
Minäkin olen lähes koko elämäni yrittänyt luoda hyvää parisuhdetta. Olen tehnyt sen eteen kaikkeni monessa suhteessa ja useammassa avioliitossakin, ja päätynyt ystävieni lailla lopulta eromaan pettyneenä itseeni ja toiseenkin. Mikä ihme tekee parisuhteista niin vaikeita? Mikä meissä ja meidän parisuhteissamme mättää?
Näen, että kaikki parisuhteet perustuvat ensimmäisen ihmissuhteemme aikana oppimiimme tunneohjelmiin. Eli ne tunteet, joiden avulla selvisimme hengissä kehollisesti avuttomina, mutta hengessä eheinä ja viattomina sylilapsina, ovat kaikkien ihmissuhteittemme perustana.
Jos sain sylilapsena kokea lähinnä rakastavaa läsnäoloa, turvaa, hoivaa ja rauhaa, kasvoin itsenäiseksi ja omavoimaiseksi ihmiseksi, joka ei enää kaipaa äidin ja lapsen välistä symbioottista eli riippuvaista suhdetta omissa parisuhteissaan. Jos taas jäin sylilapsena lähinnä kaipaamaan kaikkea tuota edellämainittua ja kurottamaan kohtia äitiä tai muuta vanhempaa, joka ei omien murheittensa vuoksi osannut olla läsnä lapselleen, minun ihmissuhteitteni perustaksi tuli tuon symbioottisen suhteen uudelleenluominen yhä uusien puolisoiden kanssa. Eheiden, kokonaisten ja tasavertaisten aikuisten suhteiden ei ole tarkoituskaan olla symbioottisia.
Minunkin tehtäväkseni tuli toistaa tuota ensimmäistä pettymystä kunnes sain siitä tarpeekseni ja olin valmis luomaan elävän ja toden suhteen omaan sisäiseen olentooni eli kaikkivaltiaaseen ja rakastavaan jumaluuteen sisälläni. Kunnes olin valmis luomaan oman jumalsuhteen ja itsenäistymään aikuiseksi ihmisolennoksi.
Parisuhteessa rakkauteni kohdistuu ensin kumppaniini tai puolisooni ja sitten toivottavasti suhteesta syntyviin lapsiin ja lapsenlapsiin. Rakkauteni voi myös kohdistua sukuuni tai kansaani tai jalkapallojoukkueeseeni, mutta joka tapauksessa suurin osa maailman kansalaisista, noista muista kaltaisistani, jää rakkauteni ulkopuolelle.
Parisuhderakkauteni on rajallista ja ehdollista, sillä minä rakastan saadakseni rakkautta eli sitä turvaa, rauhaa ja läsnäoloa, joka minulta jäi lapsena saamatta. Jos en saa mitä haluan, minä en rakasta enää ja etsin uuden kumppanin, jonka kuvittelen antavan minulle sen rakkauden, joka minulta puuttuu. Näin minä erehdyn kerta kerran jälkeen…
Jumala eli Elämä Itse meissä kaikissa on yhtä kaikkien ihmisten ja kaiken elävän kanssa. Jumala rakastaa meitä kaikkia suunnattomasti eli ilman ehtoja ja rajoituksia. Jumala meissä ja meidän ympärillämme rakastaa meitä ilman ehtoja ja odotuksia, ilman puutteen tai tuomion kuvitelmia. Jumala rakastaa meitä, koska me olemme. Me olemme Jumalan lapsia ja näin itsekin jumalaisia.
Kun olen vähitellen opetellut rakastamaan minua rakastavan Jumalan lailla ilman ehtoja ja vaatimuksia, minun kaipuuni autuaaksi tekevään parisuhteeseen on haihtunut kuin harha tuuleen. Ihmettelen itsekin, miten helppoa on rakastaa kaikkia kohtaamiani ihmisiä ilman mitään ehtoja eli olla vain täysin ja kauniisti läsnä heille sen hetken ajan kun he ovat minun maailmassani ja todellisuudessani.Voin rakastaa heitä täysin ja antaa hetkessä kaikkeni ja jatkaa sitten matkaani kantamatta tuota toista ihmistä mielessäni tai yrittämättä pelastaa tai palvoa häntä tai kutoa häntä muutenkaan oman mieleni verkkoihin. Olen vapaa rakastamaan.
Voin rakastaa välittömästi ja vilpittömästi, kun oma jumalsuhteeni on puhdas ja viaton. Voin olla toiselle juuri se ihminen, jota hän tässä hetkessä tarvitsee. Voin palvella Elämän ykseyttä niin sinussa kuin minussakin, mutta minun ei tarvitse kantaa tai pelastaa ketään tai mitään, sillä tiedän Jumalan eli Elämän Itsensä kantavan yhtä lailla niin minua kuin kaikkia muitakin.
Jumalrakkaudessa olen yhtä kaiken kanssa ja tiedän kaikkien muidenkin olevan ikuisen rakkauden sylissä aivan niin kuin minäkin olen. Kun jumalsuhteeni on kunnossa, rakkauteni on kepeää, kirkasta ja vaivatonta. Se leviää sydämestäni suunnattomana eli kaikkiin mahdollisiin suuntiin eikä minun enää tarvitse asettaa sille mitään ehtoja. Jumalrakkaus on eheää.