Tuntuuko sinusta, että mikään ei riitä? Että teit mitä tahansa, niin se ei riitä. Että saavutit minkä tahansa unelman, tavoitteen tai aseman, et ole tarpeeksi. Että opit mitä tahansa, niin jotain puuttuu. Ja että voitit, valloitit tai tunsit mitä tahansa, niin vielä sinulta odotetaan jotain muuta. Eli tuntuuko sinusta, että kurotat kohti jotain tavoittamatonta?
Synnyttyäsi kurotit kohti äitiäsi, joka antoi kehollesi elämän. Etsit suullasi hänen tissiään ankkuroituaksesi takaisin hänen elämää kantavaan voimaansa. Etsit silmilläsi hänen katsettaan, jotta hän näkisi sinut. Ja kurotit pienet kätesi häntä kohden, jotta hän pitäisi sinusta huolen. Sinun oli pakko kurottaa, sillä elämäsi oli äidistäsi riippuvainen. Olithan hänestä syntynyt.
Jokaisen lapsen kurottaminen jää kesken, sillä kaikki äidit ovat itsekin jääneet kurottamaan eli odottamaan, että heidät nähdään ja tunnistetaan ja että heistä pidetään huolta. Hekin ovat vielä kurottamassa eivätkä siksi osaa aina olla täysin läsnä lapselleen ja hänen tarpeilleen. Kun lapsen kurottaminen jää tarpeeksi monta kertaa kesken eli kun siihen ei vastata ajoissa, lapsi oppii suojelemaan itseään tuolta syvältä pettymykseltä. Hän oppii pärjäämään yksin ja erillisenä. Hän luovuttaa. Ei siksi että äidit ja isät olisivat pahoja tai rakkaudettomia, vaan siksi he eivät oman keskeneräisyytensä vuoksi osaa olla muuta.
Bert Hellinger, jonka ainutlaatuiset näkemykset perhe- ja kvanttikonstellaatioihin liittyen ovat auttaneet minua oivaltamaan monia ihmisyyden perimmäisiä saloja, kuvaa tuota prosessia seuraavasti: ”Tuohon keskeytyneeseen kurkottamiseen liittyy vahvoja tunteita kuten loukkaantuminen, hylkääminen, epätoivo, viha, luovuttaminen ja suru. Nämä tunteet peittävät alleen perimmäisen rakkauden, mutta ne ovat vain rakkauden kääntöpuoli. Kun pienet lapset eivät pysty tavoittamaan rakastamaansa ihmistä, heillä on vahva taipumus kokea itsensä hylätyksi, kuin heissä olisi jotain vikaa. Tämän vuoksi he keskeyttävät kurottautumisen kohti rakkautta.”
Myös äidit ja isät kurottavat ja kaipaavat toisiltaan sitä, mitä he eivät lapsena saaneet. He kaipaavat rakkauden täyttymystä. Siksi he eivät osaa ja voi antaa lapsilleenkaan kuin saman keskeneräisen kurottamisen eli tunteen siitä, että lapsi ei koskaan ole tarpeeksi. Että mikään mitä sinä teet ei koskaan riitä. Tämän haavan varassa syntyy koko loputtoman kurottamisen ja tavoittamisen maailma ja yhteiskunta, jossa yksikään ihminen ei koskaan saa tarpeeksi, ei sitä mitä hän todella kaipaa.
Kurotettuasi turhaan rakkauden täyttymystä vanhemmiltasi lähdit etsimään sitä maailmaltasi. Lähdit kurottamaan sitä päiväkodista, koulusta, ystäviltäsi, kavereiltasi, kilpailuista, suorittamisesta, opinnoista, urasta, rakkaaltasi, mieheltäsi tai vaimoltasi. Lähdit etsimään kadottamaasi ykseyden kokemusta ja välitöntä ja viatonta rakkautta muilta laillasi ”vioittuneilta” eli keskeneräiseen kurkotukseen jähmettyneiltä. Lähdit hakemaan itseäsi maailmalta eli muilta itseään etsiviltä. Lähdit eksymään yhteiseen yksinäisyyteen ja erillisyyteen. Lähdit haavoittumaan ja haavoittamaan. Et voinut muuta, sillä syvällä sielusi perukoilla kannoit kaikkien muiden tavoin keskeneräisen kurotuksen haavaa.
Se oli maailmasi ja sitä luovien tunteittesi perusta eli ensimmäinen yksinäisyyttä ja erillisyyttä luova liike ja reaktio.
Näin syntyi loputtomien hierarkioiden täyttämä maailmaa, jossa me kaikki koetimme kavuta aina vain korkeammalle tullaksemme lopulta nähdyksi niin kuin syvällä sielussamme kaipasimme. Näin syntyivät kaikki järjestelmät – poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset, viihteelliset, tieteelliset, musikaaliset, taiteelliset jne – joiden rappuja loputtomasti ylöspäin kavutessamme uskoimme lopulta tavoittavamme kaipaamamme hyväksymisen ja rakkauden sekä sen rauhan ja hyvinvoinnin, jonka tiesimme meille kuuluvan. Kuka meistä tavoitti tuon täyttymyksen? Kuka meistä sai lopulta maailmaltaan sen onnen ja autuuden, jota kohti hän oli koko elämänsä kurkottanut? Saitko sinä?
Niin, mikään ei riitä. Mikään saavuttaminen ei tuo kuin hetken tyydytyksen, jonka jälkeen on lähdettävä kurottamaan kohti yhä uusia täyttymyksiä tässä loputtoman kurotuksen maailmassa. Mikään ei auta, mikään ei riitä. Ei edes se, että valloitat koko maailmasi ja sinusta tulee hetkeksi kaikkivaltias hallitsija perheesi, kansasi tai koko maailmasi silmissä. Mikään ei muuta mitään niin kauan kuin keskeneräisen kurottamisen haava hallitsee sieluasi.
Niin kauan kuin se ja siitä syntyvä lohduton erillisyyden ja yksinäisyyden tunne on kaiken tavoittamisesi taustalla, sitä luomassa ja ylläpitämässä. Eli miten kohdata ja puhdistaa tuo maailmamme hulluutta kantava ja ylläpitävä haava itsessäsi? Miten vapautua tuosta rakkaudettomuuden perisynnistä, jota me kaikki kannamme?
Eli miten luopua mahdottoman eli ulkoisen rakkauden kurottamisesta ja antautua elävälle ja todelle rakkaudelle, joka sinussa itsessäsi odottaa kukoitustaan? Miten antautua Elämälle Itselleen kaikissa meissä?