Muutettuani vuonna 2016 Ahvenanmaalta Pirkanmaalle olen saanut kohdata ihmeen monta herkkää ja rohkeaa ihmistä, jotka kasvettuaan lestadiolaisuuden piirissä ovat päätyneet irtautumaan sen tarjoamasta sekä turvallisesta että rajoittavasta yhteisöllisyydestä. He ovat ottaneet suuren ja pelottavankin loikan kohti omaa itsenäisyyttään, joka on monille heistä – ja heidän lähimmäisilleenkin – ollut hyvin haastavaa ja johtanut joskus traagisiinkin kohtaloihin. Silti he ovat tehneet, mitä heidän on pitänyt tehdä ja ottaneet parhaansa mukaan vastaan tekojensa seuraukset. Kunnioitan heitä suuresti!
Lestadiolaisilla – ja muillakin tiukoissa yhteisöissä kasvaneilla – on yksi suuri etu meihin ns. normikansalaisiin verrattuna. He ovat saaneet kokea ympärillään samanhenkisten ihmisten yhteisön, jonka perustana on tietoisuus Jumalasta ja hengen kaikkivaltiaasta valtakunnasta päinvastoin kuin me muut, jotka olemme kasvaneet tiedeuskovaisessa ja materian rajallisuuteen luottavassa ateistisessa maailmassa, jossa meidät on kasvatettu tavoittelemaan pelkästään yksilön omaa etua. Lestadiolaisia on tuettu niin yhteisöllisesti kuin tiedossa itseään korkeamman voiman olemassaolosta, vaikka tämä tuki onkin saanut myös tiukkoja ja ahdistaviakin muotoja, mikä on saanut nämä ihmiset hakeutumaan ulos yhteisönsä turvallisesta sylistä. He ovat hypänneet suureen tuntemattomaan.
Tuntuu siltä, että pystyttyään näkemään ja jättämään oman yhteisönsä valheelliset ja ankarat muodot nuo entiset lestadiolaiset ovat harvinaisen herkkiä ja kyvykkäitä näkemään myös tämän ns. normiyhteiskuntamme yksilön vapautta ja itsenäisyyttä rajoittavia muotoja, joita me itsemme ”vapaiksi ja itsenäisiksi” uskovat emme haluaisi nähdä.
Entiset lestadiolaiset tuntuvat olevan monella tapaa yhteiskuntamme muutoksen etulinjassa ja toisin kuin monet ateismin kautta uushenkisyyteen kasvaneet he eivät ole alttiita turvautumaan normiuskonnon tukirakenteisiin silloin kun henkinen matka alkaa käydä liian huimaksi ja haastavaksi. Lestadiolaisuuden jättäneellä ei tavallaan ole paluuta entiseen, vaan hän joutuu jatkamaan hyppäämistään kohti uusia tuntemattomia eli avautumaan yhä uudelleen ja yhä syvemmin sille jumaluudelle, joka kantaa niin häntä kuin kaikkea muutakin elävää.
Yksi näistä ”rohkelikoista” on ystäväni Nanna Vänttinen, joka julkaisi vuonna 2020 kirjan ”Lennä, outo lintu!”, jonka syntymistä minä sain kirjakätilönä avustaa. Nanna kertoo kirjassaan matkastaan kuoleman portille ja takaisin uuteen avoimempaan ja herkempään elämän arkeen. Nanna nousi oman oudon lintunsa siiville ja katsoo uutta avarampaa maailmaa päästyään vapaaksi lapsuutensa ahdistavista ajatuskuluista.
Viimeisen viikon aikana olen saanut tavata monta uutta ihmeellistä entistä lestadiolaista, mikä huipentui la 22.2.25 Oulussa pidetyillä Ilon Valkeilla. Olin juuri pitänyt oman puheeni aiheesta ”Kristus ja Antikristus sinussa ja minussa”, kun myyntipöytäni ääreen kerääntyi vähitellen pieni joukko ihmisiä, joiden kanssa avautui vähitellen ihmeellinen rakkauden yhteys, joka loisti ja levisi laajemmallekin messualueella. Lopulta halasimme toisiamme syvässä rakkauden tilassa ja tiesimme tämän yhteyden olevan tosi ja aito. Me rakastimme.
Ja suurin osa tuosta porukasta oli entisiä lestadiolaisia, joita tuohon elämänpiiriin ilmaantui illan aikana vielä useampi lisää. Lestadiolaisuus on siunattu!