Kumpaa suttaa sinä ruokit, pimeyden vai valon? Kumman sinä olet valmis lävistämään miekallasi? Eli kumman puolesta sinä taistelet? Vai olisiko mahdollista, että itse taistelemisen ajatus on kaiken murheesi ja ristiriitaisten tunteittesi juuri ja alkulähde?
Valkoiset, harmaat ja mustat sudet ovat kaikki eläimiä, kaikki maallisen leikkimme eläimellisiä muotoja eli tätä rajallista 3D-todellisuutta. Ne ovat hengen tapoja kokea tätä maallista todellisuutta. Kuinka yksi susi olisi parempi toista? Kuinka joku elävä voisi olla enemmän kuin toinen?
Samoin on tämän maailman valon ja pimeyden laita, sillä tämä maailma syntyy niistä molemmista, niiden loputtomasta leikistä. Kaikki maallinen on hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa, yötä ja päivää, syntymää ja kuolemaa katsojan näkökulmasta ja mielentilasta riippuen. Kaikki on syntynyt vastakodista eli plus- ja miinus-merkkisistä atomeista, alkeishiukkasista ja elektroneista, niiden vastakkaisuuksien varassa syntyvää, elävää ja kuolevaa. Ihan kaikki aineellinen.
Jos otamme pois miinukset, pahat, pimeät ja rumat jäljelle ei jää enää mitään, sillä ne kaikki tarvitaan vastakohtiensa eli plussan, hyvän, valoisan ja kauniin määrittämiseen. Vastakohdat ovat naimisissa toistensa kanssa aivan niin kuin miehet ja naisetkin ovat 🙂 Ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan.
Fyysikkojen perimmäisen ymmärryksen mukaan alussa oli autuuden värinä ja alkulähde, jossa ei ollut mitään vastakohtia, ei erillisyyttä. Oli vain ykseyden eli avaruuden valtameri, joka värisi innostuneena, mutta ilman mitään sisältöä, sillä luominen ei ollut vielä lähtenyt liikkeelle eli vastakohdat ja erillisyydet eivät vielä olleet syntyneet.
Sitten eräänä kauniina tiistaina klo 13.33 tuo iloinen alkulähde kyllästyi autuuteensa ja keksi haluta kokea jotain muuta. Silloin tapahtui se, minkä eräs Rahikainen on kuvannut sanoin: ”Alussa oli ilo, joka lauloi ja loi” eli ykseys loi kakseuden ja synnytti näin luomisen loputtomasti laajenevan liikkeen, tämän kaikkeuden, jossa me elämme ja jota me koemme. Ja se kaikki syntyi hetkellä, jolloin kaikkeus keksi kysyä luovan kysymyksensä: ”Kuka minä olen?”. Hän/se halusi tietää mitä muuta hän on kuin ikuista autuutta.
Ykseys oli alkuun täynnä kaikkeuden lävistämiä aaltoja, ääretöntä ja loputonta energiaa. ”Kuka minä olen?” kuten kysymykset yleensäkin keskitti tuon energian yhteen pisteeseen, yhteen odotukseen, jossa tiivistyi luojan kaikki tahto yhteen hetkeen ja paikkaan sen omassa rakastavassa sylissä. Siinä hetkessä synnyimme sinä ja minä ja kaikki nuo muutkin. Me lähdimme yhdessä etsimään vastauksia luojamme eli kaikkeuden kysymykseen.
Ja päädyimme lopulta kaikkeuden autuaasta ja kaikenkattavasta äärimmäisen nopeasta värinästä tänne materian maailman äärimmäiseen hitauteen. Pidemmälle emme voi edetä, sillä hengen värinä ei voi hidastua enempää pysähtymättä, kuolematta. Ensimmäinen askel tuolla matkallamme oli kaikkeuden autuaan värähtelyn kiepsahtaminen kieppumaan paikoillaan plus- ja miinus-merkkisenä atomina tai alkeishiukkasena eli aineen alkuna.
Ja tuon alun hetken muistona jokaisella hiukkasella on edelleen kaksi olotilaa eli tuo aineen vastakohtien kieppuva harha sekä kaikkeuden läpäisevä aalto- eli säteilymuoto eli ykseys. Kaikki aineen erillisiltä näyttävät osaset ovat samalla aaltomuotonsa kautta myös osa ykseyttä, kaikkeutta. Tämä on ihan normitiedettä.
Ja silti jokainen ihminen kuvittelee olevansa erillinen ja yksinäinen olento eläessään erilliseltä vaikuttavassa kehossaan, jonka kaikki atomit ovat erilliseltä vaikuttavan muotonsa lisäksi aaltoyhteytensä kautta osa kaikkeuden ykseyttä. Vain ihminen, tuo jumaluuden inhimillinen muoto eli jumalan luova tahto materiassa, on eksynyt kuvittelemaan olevansa erillinen. Ja kärsii kuvitelmansa seurauksista.
Todellisuudessa ihminen ei ole valo eikä pimeys, ei hyvä susi tai paha susi, jota ruokkia. Ihminen on itse kaikkeus, joka on sukeltanut kokemaan aineen kaksinaisuutta ja eksynyt tuohon luomaansa kokemukseen ja luonut kuin pelon pakohuoneen omaan mieleensä, jotta ei ymmärtäisi omaa jumaluuttaan ja ykseyttään.
Ihminen taistelee luomansa maailman kaksinaisuuksien puolesta tai niitä vastaan, ja unohtaa olevansa niiden takainen kaikkeus ja Elämä Itse, jolla ei ole erillisiä puolia, ei parempaa eikä huonompaa, ei oikeaa tai väärää. Jumala on Ykseys ja Jumalan lapsena ihminenkin on Ykseys kaiken kaksinaisuuden kuvitelman takana.
Kuvittele mieleesi kaksinaisuuden keinu, joka kiikkuu loputtomasti plussan ja miinuksen, hyvän ja paha sekä kauniin ja ruman välillä. Ihminen on erehtynyt taistelemaan noiden äärien puolesta tai niitä vastaan. Ihminen on kuvitellut itsensäkin hyväksi tai pahaksi maailmansa ja kehokokemuksensa perusteella. Ihminen on erehtynyt.
Aikanaan ihminen päätyy taistelussaan hyvän tai pahan puolesta tai niitä vastaan sellaiselle äärimmäiselle rajalle, jossa hän ei enää kestä taisteluaan ja siitä kumpuavaa ristiriitaa ja ahdistusta. Silloin hän voi kysy itseltään tuon Luojan alkuperäisen ja ainoan luovan kysymyksen, johon me kukin olemme jo tavallaan vastanneet matkallamme tänne aineen ahtaaseen todellisuuteen. Kuka minä olen?
Kun kysyn tuon kysymyksen puhtaasti ja viattomasti sekä nöyrtyneenä ymmärtämään, että minulla ei ole siihen vastausta, että mikään inhimillinen muisto tai tieto ei voi siihen vastata. Kun kysyn tietämättä vastausta, niin kuin Jumala kerran laittaessaan luomisen liikkeelle, voin lopulta kuulla Jumalan oman vastauksen lapselleen, joka on hetkeksi eksynyt oman luomuksensa labyrintteihin. Voin kuulla Jumalan eli Kaikkeuden eli Elämän oman äänen, sen alkuperäisen ilon, josta kaikki kerran lähti liikkeelle. Voin kuulla ilon, joka laulaa edelleen, ja aina.
Tässä ilossa yhdyn takaisin Alkumereen ja palaan siihen jumalyhteyteen, jonka hetkeksi kadotin antautuessani aineen kaksinaisen keinun hypnoottiselle liikkeelle. Olen kuin tuhlaajapoika, joka maailmassa rypeneenä palaa takaisin isänsä eli Taivaan kotiin kaikista moninaisista kokemuksistaan viisastuneena. Palaan taivaallisen ilon juhlaan ja voin jatkaa luomistani ilossa ja autuudessa sekä kaikesta kokemastani rikastuneena.
Näin pelon painajaisen päättyessä alkaa uusi iloinen uni aineen maailman ahtaudessa, uusi mahdollisuus luoda ilossa, rauhassa ja rakkaudessa. Se uni, jota me kaikki kovin kaipaamme eli Elämän kukoistuksen uusi luova uni meidän kauttamme. Sinun, minun, kaikkien ja kaiken kukoistus tässä ihanuuden ihmemaassa, jonka me hetkeksi erehdyimme peloillamme peittämään ja piilottamaan itseltämme ja toisilta. Sitä tarkoittaa kaipaamamme uusi aika, uutta iloista luomista.