Tiedät varmaan, että ranskaksi orgasmin jälkeistä unohdusta kutsutaan nimellä ”la petite mort” eli pieni kuolema. Se on hetkellinen syvä autuus, joka syntyy seksuaalisen kiihkon lauettua eli kun on saanut tarpeekseen. Se on aavistus jostain syvemmästä arkisen olentomme ja persoonamme rajojen tuolla puolen. Se on hetkellinen kuolema, joka houkuttaa ja koukuttaa. Miksi ihmeessä?
Kun synnyin tähän maailmaan olin täynnä rakkautta ja viattomuutta sekä kaipausta tulla nähdyksi ja kohdatuksi, kannatelluksi. Pienenä avuttoman olentona olin täysin riippuvainen äidistäni ja isästäni, lähimmäisistäni, selvitäkseni hengissä. Ja niin kuin näkyy, selvisin hengissä niin kuin useimmat näinä aikoina, mutta kannan silti syvää tunnejälkeä siitä, että en tuolloin tullut nähdyksi ja rakastetuksi niin kuin olin odottanut ja kaivannut.
Tuo tunnejälki on ollut kuin ajuri ja alitajuinen ohjelma, jonka varassa olen koko aikuisikäni kaivannut rakkautta eli sitä syvää ja pyhää kohtaamista, jota jäin avuttoman lapsena kaipaamaan. Olen kantanut pettymystä, jonka yli ja läpi olen kurottanut kohti naisia, noita äitini kaltaisia. Olen kaivannut rakkauteen liittyvän pettymyksen kuolemaa eli aavistanut sen tuolle puolen jotain suurempaa. Olen tavoittanut rakkautta.
Olen kokenut monta kaunista orgasmia, unohduksen ja kuoleman hetkeä. Ne eivät koskaan ole täyttäneet rakkauden kaipuutani kokonaan, vaan ovat vaatineet uusintoja ja toisintoja. Ne ovat ylläpitäneet toivoa seksuaalisesta täyttymyksestä, joka kumpuaa lapsen kesken jääneestä kurotuksesta kohti äidin pyyteettömästi virtaavaa rakkautta. Missä hitossa on se rakkaus, jota kohti olen koko ikäni kurkottanut?
Olen kaivannut kokemusta siitä, että olen rakastettu ilman mitään suoritusta, ilman mitään himoa tai halua. Olen kaivannut rakkautta, jolla ei ole mitään ehtoja, ei mitään odotuksia. Olen myös ymmärtänyt, että voidakseni kokea ja jakaa rakkautta jonkun toisen kanssa, minun on itse ensin opeteltava rakastamaan kaipaamallani tavalla. Sitä olen harjoitellut ja kokeillessani myös kovasti kompastellut.
Hämmästyksekseni ja ilokseni olen lopulta saanut kokea tuon kaiken kaipaamisen takaisen rakkauden, joka jää jäljelle, kun persoonani pyrkimys päättyy eli kun kuolen myös seksuaalisuudelleni. Kun lopulta tajuan, että seksuaalinen touhu on loputonta kurotusta kohti sitä orgasmin ”pientä kuolemaa”, jonka voin kokea paljon suurempana rakastaessani ilman kaipausta. Eli ollessani läheiseni kanssa läsnä ilman mitään pyrkimystä. Kaikki kaipaamani rakkaus on siinä ja on aina ollut siinä. Olen vain kaipauksessani kurottanut sen ohi yrittäessäni tavoittaa rakkauden kuvajaisen.
Miten tuo pyyteettömän rakkauden kokemus syntyy? Mikä tekee sen mahdolliseksi? Kahden hyväntahtoisen ihmisen kohtaaminen, jossa tärkeintä on kaikkinainen rehellisyys ja avoimuus ja kaikenlaisista eli myös seksuaalisista rooleista luopuminen. Miehuudesta ja naiseudesta luopuminen, yrityksestä ja pyrkimyksestä luopuminen eli jääminen tähän pyhään hetkeen, jossa rakastava kohtaaminen vain on mahdollinen.
Se on kaipaamani ”suuri kuolema” eli kaikkien rajojen ylittäminen ja rajattomuuteen astuminen, siihen jossa minä en ole enää mies eikä rakkaani ole nainen (tai mies 
, vaan olemme yhtä siinä pyhässä hengessä, joka kaikkea kantaa ja kaiken elämän antaa. Siinä me olemme todella pyyteettömästi yhtä tässä elämän ainoassa tosiolevassa hetkessä. Sitä on rakkaus.
PS. Kuva on baletista nimeltä Petite Mort