Matkasin pari päivää sitten laivalla Ruotsista Suomeen. Laiva oli tupaten täynnä matkustajia ja matkalla sain todistaa paria tapahtumaa, jollaisia en aiemmin laivoilla tai muutenkaan ole koskaan kohdannut.
Istuessani täpötäydessä ravintolassa kuului seisovalle pöydälle vievästä jonosta yhtäkkiä kovaäänistä huutoa. Suomalainen mies haukkui nähtävästi venäläistä rekkakuskia ja oli sitä mieltä, että tämän ei pitäisi olla laivalla eikä ainakaan sen ravintolassa syömässä. Hän vyörytti yhteistä virallista venäläisvihaamme tuon yksittäisen ihmisen niskoille ja tämä nähtävästi luikki jonosta pois ja tilanne rauhoittui. Vai rauhoittuiko?
Myöhemmin aurinkokannella istuessani toinen kovaääninen suomalaismies julisti parille muulle, sekä koko lähiympäristölleen, miten Stalinin tapettua aikoinaan hänen lähisukulaisiaan meidän on nyt hyvä näyttää venäläisille, missä kaappi seisoo. Lisää julkista vihaa…
Saman aikaan some on täynnä vihaa Riikka Purraa ja hänen ja monen muunkin suomalaisen vihaamia tai ainakin haasteelliseksi kokemia pakolaisia kohtaan. Ja jotkut vetävät jopa sisällissodan punaiset ja valkoiset haavat esiin uuden koston ja vihan aiheeksi. Mihin tämä kaikki vihapuhe johtaa?
Valtiomme johtokin on ryhtynyt vihaamaan itäistä naapuriamme, jonka naapurina olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. Tuon vihan varjolla valtiomme ja kansamme on kytketty NATOon ja amerikkalaisten vihaan venäläisiä kohtaan tai oikeasti haluun saada tuonkin maan valtavat luonnonrikkaudet oman valtansa alaisuuteen.
Suomalaisten ikiaikainen ryssäviha on herätetty edistämään amerikkalaisen maailmanherruuden suunnitelmia ja meidän maatamme valmistellaan sotatantereeksi, jonka tarkoituksena on vain Venäjän lyöminen riippumatta siitä tuhosta ja kärsimyksestä, jota sota tuottaa amerikkalaisten unelman puolesta taisteleville suomalaisille tai ukrainalaisille.
Olemmeko me nyt jo kokonaan unohtaneet ne sodan kamaluudet ja traumat, joita olemme viimeiset 80 vuotta parannelleet? Luulemmeko todella voittavamme Venäjän nyt kun jenkit antavat meidän taistella heidän puolestaan viimeiseen mieheen?
Suomi on aina ollut – ja tulee aina olemaan – idän ja lännen välinen rajamaa. Lännelle me olemme aina olleet kaukainen rajamaa ja kilpi idän kauhuja vastaan. Sekä sotatanner, jolla idän armeija kohdataan. Näin oli Ruotsin vallan aikana ja näin on nykyäänkin, kun olemme luopuneet itsenäisyydestämme ja asettuneet suoraan Atlantin takaisen maailmanherruuden käytettäväksi.
Idälle Suomi on ollut portti länteen ja mahdollisuus uudenlaisten suhteiden luomiseen. Näin oli 1800-luvulla ja näin oli myös YYA-aikana. Tuossa yhteydessä Suomi kasvoi itsenäiseksi valtakunnaksi ja sivistyneeksi hyvinvointivaltioksi, joka osasi taiteilla idän ja lännen rajamaastossa ja luoda omaa neutraalia puolueettomuuspolitiikkaansa eli olla itsenäisenä valtiona yhteydessä molempiin ilmansuuntiin samalla oma etuaan kunnioittaen ja edistäen.
Julkinen ja virallinen vihanpito edeltää aina sodan julistamista. Kansa on saatava yhtenäiseksi vihassaan, jotta se suostuu lähettämään lapsensa lahdattavaksi sekä erilaisten ideologioiden että markkinatalouden loputtoman ahneuden vuoksi. Sotaa, joka on virallista ja valtion suojelemaa ja aloittamaa aggressiota ja väkivaltaa, ei ole ilman julkista ja yhteiseksi koettua vihaa. Viha on vallankäytön väline, jolla sokeat ja auliit joukot saadaan liikkeelle milloin mitäkin oikeaksi koettua vihollista vastaan.
Me olemme sairastuneet vihaan. Me uskomme amerikkalaisten elokuvien unelmaan siitä, että tuhoamalla vihan kohteeksi kulloinkin nimetyn maan tai sen johtajan hyvä voittaa ja hyvien ihmisten rauha jatkuu entisellään. Niinhän se jatkuu, kunnes meille tarjotaan uusi hyvä syy vihata jotakin joko maamme rajojen ulko- tai sisäpuolella. Vihalla hajoitetaan ja hallitaan, pidetään joukko koossa yhteisen hyvän nimissä. Pidetäänkö todella?
Jokainen meistä kantaa vihaa. Jokainen meistä on joutunut lapsuudessaan nielemään ja kieltämään vihansa ja alistumaan vanhempiensa tai muiden vahvempien valtaan tilanteissa, joissa emme ole uskaltaneet tuntea omaa vihaamme, kun meidän tuntojamme on rikottu tai poljettu. Me olemme nielleet luontaisen vihamme ja alistuneet vahvempiemme valtaan. Me emme ole uskaltaneet vihata silloin, kun viha on tarpeen ja oikein eli puolustaessamme hetkellisesti omaa kehollista tai henkistä itsenäisyyttämme. Siinä viha on paikallaan, mutta vain hetken räjähtävänä rajanvetona.
Koska emme ole oppineet vihaamaan terveesti ja lyhyesti, meidän vihamme on kertynyt alitajuiseksi paineeksi ja möykyksi, jonka valtaa käyttävät osaavat tarvittaessa nostaa esiin antamalla vihallemme virallisesti hyväksytyn kohteen ja suunnan. Me saamme vihallemme sopivan kohteen, jonka voimme sitten tarvittaessa joukkovoimalla lynkata rauhan aikana tai tuhota sodassa. Näin alitajuntaan teljetty viha kasvaa ja tuottaa uutta vihaa ja vihattavaa ellemme me itse kohtaa sitä ja tunnista sen turhuutta ja tuhoavuutta. Kaikki kannettu ja säilötty vihaa syö ja syövyttää kantajansa eikä siitä seuraa koskaan mitään kaunista, ei mistään vihan herättämästä sodasta tai taistelusta.
Herää ja tunnista oma säilötty vihasi. Myönnä se ja ota se omaan rakastavaan syliisi ja anna sille rauha, jotta se ei enää leviäisi ja tartuttaisi uusia viattomia mieliä. Ole armollinen omaa vihaasi kohtaan ja anna sille rauha, sillä siten vapautat itsesi kaikesta siitä julkisesta vihasta, jolla maailmaasi hallitaan. Ole rehellinen ja herkkä, ole itsenäinen ja vapaa, vaikka maasi ja kansasi ei enää sitä uskaltaisikaan olla. Ole uuden rauhan esileikkijä, joka ei enää taistele mitään vastaan vaan antautuu Elämän kaikkivaltiaalle rakkaudelle, jossa sinulta ei mitään puutu. Vihaasi ei enää tarvita ilossa, joka Elämän autuudesta hetki hetkeltä kumpuaa…