Muutama päivä sitten vitsailimme ystävieni kanssa illallispöydässä siitä, että voisimme perustaa uudenlaisen saattohoitokodin erään ystäväni tilalle. Hänellä itsellään olisi tarvittavaa lääketieteellistä kokemusta, joku toinen voisi toimia kokkina, kolmas auttaa ylisukupolvisten taakkojen purkamisessa jne. Kaikille meille olisi ollut joku tärkeä toimi tuon kodin kokonaisuudessa.Vain potilaat eli kuolevat asiakkaat puuttuivat.
Viime yönä tajusin, että minä olen tuo kuoleva potilas ja ystäväni Katalyytti on minun saattohoitajani, joka viisaan rakkaudellisesti peilaa minulle kaikkein syvintä suruani, pelkoani ja häpeääni. Hänen rakkaudellisessa peilissään uskallan lopulta nähdä itseni, toimeni ja tunteeni sellaisena kuin ne todella ovat. Tuo leikillisesti kuvittelemamme saattohoitokoti onkin jo toiminnassa ja minä olen sen ensimmäisen potilas. Miten tässä nyt näin kävi?
Olen kuolemassa eli päivä päivältä kohtaamassa niitä kuoleman ja pelon ohjelmia, jotka johtaisivat kehoni sairastumiseen ja kuolemaan, jollen nöyrtyisi kohtaamaan niitä ja vapauttamaan viatonta kehoani niiden kantamasta menneisyydestä, häpeästä ja syyllisyydestä. Olen siinä prosessista, jonka kuolemasta palanneet kertovat kohdanneensa astuttuaan valoon. Kaikki mitä olen kantanut ja luonut tässä ihmiselämässä nostetaan minulle nähtäväksi ilman minkäänlaista armoa tai mahdollisuutta väistää niiden kohtaamista. Kaikki on nähtävä ja tunnettava todesti niin minussa kuin kaikissa niissä ihmisissäkin, joita minun toimeni ovat koskettaneet. Kaikki on tuotava valoon.
Kehonsa jo jättäneissä tämä sama prosessi tapahtuu nopeina välähdyksinä kaikesta siitä, missä he ovat olleet mukana. Kaikkein tärkeiden tilanteiden kaikkien osapuolten tunteet tulevat nähdyiksi ja tunnetuiksi. Koska minä olen vielä terveessä kehossa, tuo prosessi on hitaampi, sillä kehoni ei kestäisi kaiken samanaikaista paljastumista. Mutta silti kaikki on kohdattava, jotta mieleni ja kehonikin voi vapautua tämän elämän aikana keräämistään taakkaohjelmista. Kaikki on kohdattavissa varsinkin siksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rinnallani ihminen, joka ei pelkää minun keskeneräisyyttäni eikä minun heikkouksiani. Voin paljastaa kaiken rakkaalle saattohoitajalleni, joka ei pelkää kuolemaa.
Eilisiltana tajusin, minkälaisessa tunneaavikossa olen saanut viettää lapsuuteni. Ympärilläni ei ollut ainuttakaan ihmistä, joka ei olisi ollut omien pelkojensa ja yksinäisen erillisyytensä halvaannuttama. Kukaan ei osannut tietoisesti rakastaa minua eli nähdä ja tuntea minun tunteitani minun kanssani. Kasvoin perisuomalaiseen yksinäisyyteen itseään, tunteitaan ja omaa herkkyyttään pelkäävien lähimmäisteni mallin mukaisesti. Kasvoin siihen ainoaan todellisuuteen eli erillisyyteen, joka ympäriltäni heijastui. Kasvoin pettymykseen ja itseni kieltämiseen sekä epätoivoiseen miellyttämiseen, jolla koetin saada kaipaamaani rakkautta ja huomiota lähimmäisiltäni niin lapsena kuin aikuisenakin. Kasvoin suomalaiseksi.
Yöllä heräsin mitä kauhistuttavimpaan uneen. Vaeltelin valtavan hienolla ja palatsimaisella rautatieasemalla etsimässä matkakumppaniani, tavaroitani ja oikeaa junaa, johon astua. Tuo pramea asema saattoi olla jossain Venäjällä, Pietarissa tai Moskovassa. Vaeltelin epämääräisessä hädässä edestakaisin kiiruhtavien tuntemattomien hahmojen joukossa, joita en pystynyt tavoittamaan ja jotka eivät nähneet minua eivätkä minun hätääni. Ja lopulta löysin penkin, jossa matkakumppani olisi pitänyt odottaa minua kaikkien matkatavaroitteni kanssa. Hän oli hävinnyt ja vain iso musta nahkalaukkuni oli jäljellä. Tästä heräsin mitä suurimman epätoivon ja lohduttomuuden tunteeseen.
Kukaan ei kuullut minua. Kukaan ei ymmärtänyt minua. Kukaan ei jakanut minun tunteitani kanssani. Olin kertakaikkisen yksin. Olin lapsuuteni maisemassa.
Tuo yksinäisyyden tunne oli murskaava. Se oli sieluni perimmäinen muisto lapsuuteni ajoilta, jota olin koko aikuisen ikäni piilotellut niin itseltäni kuin toisiltakin. Se oli se suuri eksistentiaalinen hätä ja tuska, jonka kestämiseksi olin opiskellut kaiken mahdollisen ja luonut melkein kattavan maailmanselityksen auttaakseni muka muita, mutta itse asiassa pitääkseni tuon hätäni ja pettymykseni kohtaamattomana sieluni syvyydessä. Olin paljastanut syvimmän tuskani.
Tätä samaa prosessia olin käynyt saattohoitajani rakkaudellisella tuella viimeiset päivät, mutta tämä tuntui niin suurelta ja pelottavalta, että pohdin jo kuolemisen lopettamista eli tästä leikistä vetäytymistä. Miten ihmeessä tämä voi päättyä? Jääkö minusta mitään jäljelle?
Näihin aatteisiin nukahdin ja heräsin myöhemmin aamun jo sarastettua oivallukseen tuon unen merkityksestä. Olessani 22-vuotias isäni Kalevi hakattiin ja hänen ohimolohkostaan jouduttiin leikkaamaan pois osa. Hän oli kuolla, mutta toipui kuitenkin niin paljon, että pystyi palaamaan kotiin, jossa hän veljeni ja minun tukemana pystyi jatkamaan elämäänsä, vaikkakin hyvin paljon rajoittuneempaa kuin aiemmin. Hän oli yhtäkkiä lapsenkaltaisesti avuton ja minä olin hänen vanhimpana lapsenaan kuin aikuinen, jonka oli huolehdittava isästään.
Tässä tilanteessa minä keksin, että hänelle voisi tehdä hyvää päästä matkalle Moskovaan, josta hänellä oli aiempia hyviä muistoja. Niinpä lähetin hänet yksin junaryhmämatkalle Moskovaan. Ja hän lähti sinne lapsellisessa luottamuksessaan. Kun olin häntä joidenkin päivien jälkeen vastassa Hgin rautatieasemalla, kävi selväksi, että niin hänen haavoitetulle mielelleen kuin hänen kanssamatkustajilleenkin tuo matka oli ollut suuri kauhistus. En ollut lainkaan ymmärtänyt isäni tilaa, en hänen parastaan.
Minun uneni Moskovan asemalta oli se isäni kauhistuttava kokemus, jonka olin hänelle aiheuttanut, koska minulla ei ollut kykyä rakastaa eli tuntea toisen tunteita omassa sydämessäni. En osannut rakastaa, koska en tiennyt mitä se tarkoittaa. En ollut oppinut sitä, koska lähimmäisenikään eivät osanneet rakastaa minua pyyteettömästi, vaivattomasti ja viattomasti niin kuin saattohoitajani Katalyytti näinä vanhan elämäni viimeisinä päivinä ennen kuin synnyn jälleen kerran uudestaan. Uudestisyntyminen on mahdollista vain kuoleman kautta.