Synnyin Kekkosen ollessa jo presidentti ja kasvoin aikuiseksi hänen valtakunnassaan. Käydessäni keskikoulua Helsingin lyseossa, joka silloin oli vielä poikakoulu, kuulin kerran Kekkosen olevan tulossa käymään Vanhalle yliopistotalolle. Minulla sattui silloin olemaan vapaatunti ja niinpä päätin mennä tapaamaan Kekkosta.
Silloiset turvajärjestelyt eivät olleet kovin kummoiset ja niinpä pääsin aivan Kekkosen viereen ja sain koskea hänen pitkän tumman takkinsa lievettä. Sain yhteyden Kekkoseen.
Saavutettuani aikuisiän mieleeni nousi usein halu tulla presidentiksi, vaikka jo tuolloin näin poliittisen pelin läpi eikä se siksi minua kiinnostanut. Mutta silti tuo itsestään selvä kaipuuni presidentiksi nosti usein mahtavaa päätään. Ja minä ihmettelin itseäni enkä tehnyt elettäkään pyrkiäkseni tuohon unelmieni virkaan.
Vuonna 1994 osallistuin ensimmäisen ja ainoan kerran aktiiviseen poliittiseen toimintaan osallistuessani EU-vaalikampanjointiin ”Kyllä Maailmalle! – Kiitos Ei EUlle!” -liikkeen nimissä. Kiersin puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ympäri maata ja kirjoitin myös kampanjakirjan”EU vai elävä maailma”, sillä näin jo silloin miten EUn myötä Suomesta tulisi ylikansallisten yritysten hallinnoima siirtomaa mm. näin kirjoittaen:
”EUn pohjoisena etuvartiona Suomesta kehittyy halpaa paperia tuottava eksoottinen matkailumaa, jonka väestöllä on kuriositeetin arvo kuin saamelaisilla Suomenmaassa. Suomesta tulee halpaa raaka-ainetta ja elämyksiä Unionin rikkaille tuottava perinteinen kehitysmaa, joka anelee etuja ja tukiaisia niiltä, jotka maata todella hallitsevat.”
Kun tuo näennäinen kampanja oli ohi, olin helpottunut päästessäni pois pelistä, jonka lopputuloksesta oli jo etukäteen sovittu, kuten eräs tuolloinen päätoimittaja myöhemmin omaksi häpeäkseen uskalsi tunnustaa. ”Olimme yhdessä tärkeimpien päätoimittajien kanssa sopineet johdattavamme Suomen EUhun.” Ja näin tapahtui.
Tuon jälkeenkin on kaipuuni presidentiksi joskus noussut mieleni ”kumpujen yöstä” eli jostain syvältä suomalaisuudestani. Olen sitä ihmetellyt ja keskittynyt elämäni arkisten haasteiden kohtaamiseen sekä elämän suuren arvoituksen ratkaisemiseen, jonka vannoin nuoruusvuosina myös tekeväni.
Eilen tajusin lopulta, mistä tuossa kaipaamassani presidenttiydessä, on kyse. Nuorelle mielelleni presidentti Kekkonen oli mahtavin ja voimakkain hallitsija, oman todellisuutensa herra. Minäkin halusin oman elämäni suurimmaksi valtiaaksi, eli presidentiksi. Mutta minun ei tarvitse hallita ketään toista, ei mitään maata eikä kansaa, ei edes omia perheenjäseniäni ollakseni oman valtakuntani eli oman mieleni itseoikeutettu hallitsija. Riittää kun olen oman elämäni presidentti.
Äskeisessä aamiaiskeskustelussa ystäväni ja alivuokralaiseni Katalyytti kertoi omissa pohdinnoissaan päätyneensä aivan samoihin aikoihin aivan samaan johtopäätökseen. Hänkin oli tiennyt pitkään haluavansa tehdä ja olla jotain suurta elämässään, ja nyt hän oli oivaltanut, että suurinta, mitä hän koskaan voi olla, on olla rakkaus, teki hän sitten mitä tahansa ja kohtasi hän kenet tahansa. Kaikkein suurinta on rakastaa.
Olla oman rakkauden valtakuntansa presidentti on suurinta mitä ihminen voi koskaan olla. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että on oppinut kuulemaan kaikkia päätöksiä ja valintoja tehdessään Rakkauden tahtoa ja valitsemaan vain sen mikä kulloinkin vie yhteisen Elämämme rakastavasti luovaa tahtoa eteenpäin. Rakkauden valtakunnan presidentti ei enää antaudu omien tai toisten pelkojen vieteltäväksi. Rakkauden presidentti on oppinut valitsemaan rakkauden tässä Elämän ainoassa hetkessä, jossa kaikki tapahtuu. Tässä hetkessä, jossa meidän kaikkien sydän lyö yhteisen Elämän sykittämänä ja jossa rakastava Elämä hengittää meitä kaikkia. Oman elämänsä presidentti valitsee vain rakkauden tahdon, missä hän milloinkin oman valtakuntansa hallitsijana kulkee ja vaikuttaa. Se on rakkauden tahto.