Kaksi viisasta ja herkkää ystävääni on viime kuukausien aikana kertonut minulle, että ystävällisen ja hyväntahtoisen ulkokuoreni alla muhii valtava piilotetun vihan energia. Yksi heistä tunnisti sen maatessani hänen hoitopöydällään ja toinen tunnisti sen kaukohoidossa. Ihmettelin heidän viestiään, sillä en tunnistanut tuota vihaa ja olin vasta juuri päättyvän vuoden aikana hieman harjoitellut vihastumista. Pari kertaa olen jopa hetkeksi osannut vihastua jollekin läheiselleni. Vaan missä on tuo kantamani viha?
Aivan viime päivinä olen tajunnut, että tuo kantamani viha ei suinkaan ole suuntautunut toisiin ihmisiin, vaan minuun itseeni. Olen vihannut ja rankaissut itseäni siitä, että en ole osannut rakastaa lähimmäisiäni, vanhempiani, vaimojani, lapsiani ja muita lähelleni uskaltautuneita niin kuin olisin halunnut. Eli en niin kuin isäni ennen syntymääni kirjoittamassa runossaan ”Puheita pojalleni” matkaani viitoitti:
”Vuosien takana ajatuksesi kasvaa ja ylistää sinua.
Sinä olet sotajoukko siellä,
sinä olet ruhtinas siellä,
missä tehdään ankaraa työtä,
missä syttyvät ihmisrakkauden tulet,
missä ei mikään voi niitä estää
– sinä olet siellä, poikani
armeija armeijan jälkeen
heitetään sinun luo: luotasi
päät itään päin
sylit länteen,
mutta sinä annat niiden laahustaa yli:
se on viisautesi, suuri poikani”
Ja nyt ymmärrän myös, että en ole pystynyt rakastamaan haluamallani tavalla, koska minulla ei ole ole ollut kokemusta siitä miltä rakkaus todella tuntuu. Minulla on ollut vain kokemuksia halusta, kaipuusta, himosta ja orgasmien hetkellisestä huumasta sekä miehisen roolihahmoni mukaisesta käyttäytymisestä niin rakastajana, puolisona, vanhempana kuin eronneenakin vanhempana. Mutta rakkaudesta en ole mitään tiennyt, koska en sitä vanhempieni puutteenalaisessa sylissä ole saanut kokea. Siitä kertovat tuon yllä mainitun runon viimeiset säkeet:
”Annan sinulle maan, joka minulta jää
ja minut peittää
Annan sinulle ajatukseni ja talon,
ja kaikki tämä sinun on
kipua tuntien kannettava:
annan sinulle enemmänkin
mitä sinä vain haluat
eikä ole kenenkään syy
että sinä valitset sen,
joka arvotonta on,
ja vartioit sitä,
josta on kivulla luovuttava
”Poikani, valitse jotain muuta
kuin mitä minä sinulle annan
Valitse oikein tämän rihkaman joukosta,
joka jää: sytytä rovio ja mene, poikani!”
Olen lopulta saanut tuon isältäni, ja äidiltänikin, perimäni rihkaman esiin ja poltetuksi sydämeni puhdistavassa roviossa. Olen lopulta saanut puhtaita ja viattomia kokemuksia rakkauden todellisesta luonnosta minussa itsessäni, siitä jota olen valtavan vihani avulla turhaan koettanut koulia esiin. Olen lopulta saanut kokea miltä viaton ja vapaa rakkaus todella tuntuu ja nyt olen opettelemassa tuon pyyteettömän rakkauden ilmaisemista oman elämäni arjessa ja omien lähimmäisteni pyhässä yhteydessä. Minä rakastan!