Useimmat ihmiset tuntevat minut rauhallisena ja hyväntahtoisena tyyppinä, vaikka joskus puhun ja kirjoitankin vaikeista ja haastavistakin asioista. Viimeisen vuoden aikana olen saanut tutustua ihan uuteen piirteeseen itsessäni, sillä olen vihastunut kolmelle eri miehelle, joiden olen kunkin kokenut loukanneen minun rajojani. Heidän erilliset tekonsa, jotka sinänsä eivät olleet mitään erityisen kauhistuttavia, ovat osuneet johonkin herkkään paikkaan minussa ja nostaneet lähes kauhistuttavan vihan. Olen tuntenut itseni hyväksikäytetyksi ja ylikävellyksi eli minun henkilökohtaista tilaani ja rajojani ei ole kunnioitettu. Tämä on saanut minut hetkeksi pyhän vihan valtaan, jonka olen myös noille miehille ilmaissut. Ja olen tavallaan myös nauttinut vihani ilmaisemisesta, rajan vetämisestä.
Mistä tämä viha kumpuaa? Mitä se haluaa minulle kertoa? Viimeisen vuoden aikana kaksi eri naista on erilaisissa hoitotilanteissa kertonut minulle tuntevansa minun hyväntahtoisen persoonani sisällä ilmaisematonta ja kuin jumiin jäänyttä vihaa, joka jäytää minua ja sisuskalujani. Miksi minä tuota vihaa kannan? Ja miten voin purkaa sen ja vapauttaa itseni tuon keskeneräisen tunteen vallasta?
Minulla on aavistus, että taistellessani aiemmassa elämässä vihollista vastaan olen uhkarohkeaa vakoilutehtävää suorittaessani joutunut vihollisen käsiin. Ja vihollispäällikkö on käyttänyt minua julmalla tavalla seksuaalisesti hyväkseen. Päästyäni pakenemaan ja lopulta omien joukkojeni pariin olin tuosta alistamisesta ja rajojeni ylittämisestä jäljelle jääneen vihan vuoksi myöhemmässä hyökkäysvaiheessa johtanut joukkoni teurastamaan vihollisen sairaskolonnan viimeiseen mieheen. Sadat ja tuhannetkin kuolivat minun vihani vuoksi. Ja koko menestyksekkäältä vaikuttanut johtamani sotilasoperaatio osoittautui lopulta suureksi huijaukseksi. Petin niin miesteni kuin omatkin toiveeni kunniakkaasta voitosta.
On mahdollista, että juuri tämän vuoksi olen tässä elämässä suorastaan pidättäytynyt vihani ilmaisemisesta. Olen kieltänyt itseltäni tuon tunteen, joka parhaimmillaan suojelee elämää niin itsessäni kuin lähimmäisissänikin, ja tunkenut sen aina vain syvemmälle alitajuntani pimeisiin loukkoihin. Viha on ollut minulle vaarallista.
Viha voi antaa elämälle kiintopisteen ja fokuksen. Se voi antaa ihmiselle ja kansalle suunnan ja merkityksen, se voi saada heidät taistelemaan kunniakkaasti yhteistä vihollista vastaan. Tästä kertoo esimerkiksi Talvisodan ihme, jossa Suomen kansa asettui pyhän ykseyden vallassa vastustamaan vihollistaan. Viha voi yhdistää.
Ihmisten ja kansojen alitajuista vihaa voidaan myös käyttää hyväkseen. Näin tehtiin esimerkiksi suomalaisille, kun heidän vanha ”pullotettu” vihansa itäistä naapuriaan kohtaa herätettiin laajempien taloudellisten ja poliittisten päämäärien vuoksi. Näin suuri osa kansaa johdatettiin hyväksymään oman taloutensa kurjistuminen niiden suurten varustelumenojen varjolla, johon kurimukseen lähes koko Eurooppa johdatettiin ylikansallisten valtapoliittisten pyrkimysten vuoksi. Viha on vaarallista.
Viha on elämän pyhää energiaa eli sitä samaa rakkautta, josta kaikki alkaa ja joka kaikkea kantaa. Viha on paikoilleen jämähtänyttä energiaa, joka on jäänyt kieppumaan mielen avaruuteen. Viha keskeneräinen tunnekokemus, joka on tuomittu tai josta on tunnettu syyllisyyttä tai häpeää. Viha on häpeän ja syyllisyyden ristille naulittua rakkautta eli tunne-energiaa, jota ei vielä ole vapautettu mielen pimeistä vankiluolista.
Viha on rakkautta, joka on jäänyt kesken eli kieppumaan mielessä ja odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan tulla nähdyksi ja koetuksi loppuun saakka. Loppuun saakka koettu eli täysin hyväksytty tunnekokemus palautuu aina iloksi ja rakkaudeksi. Silloin kieppuajatukseen vihana tai muuna keskeneräisenä tunteena sitoutunut elämänenergia vapautuu ja yhtyy takaisin siihen rakkauden alkumereen, jota kaikki kerran alkoi ja johon kaikki kerran päättyy. Alussa oli ilo, joka lauloi ja loi. Ja lopussa myös 