Kohdun alkuvedessä kelliessään lapsi koki rakkauden veden kannattelevana voimana kaikkialla ympärillään. Rakkaus myös ravitsi ja suojeli häntä eikä hänen tarvinnut tehdä mitään tullakseen rakastetuksi. Hän oli ja myös koki olevansa rakastettu.
Vähitellen kohdun autuas tila supistui ja kävi ahtaammaksi, kunnes syntymässä kohdun voimakkaat lihakset puskivat lapsen suorastaan väkivalloin ulos tuosta paratiisitilasta. Lapsi koki vedenpaisumuksen myötä maailmansa lopun ja joutui vähitellen huomaamaan, että hän ei ollutkaan enää täydessä ja riippumattomassa rakkaudentilassa. Lapsen keholla olikin tarpeita, joita tyydyttääkseen hän tarvitsi tissiä, syliä ja auttavia käsiä. Lapsi tuli riippuvaiseksi lähimmäisistään ja oppi mukautumaan erilaisiin riippuvaisuuspeleihin, joita ihmiset ovat oppineet pelaamaan tyydyttääkseen itseään ja toisiaan.
Näin kasvamme aikuiseksi lapsen perimmäisestä pettymyksestä kumpuavien korviketoimintojen kentässä, jota yhteiskunnaksikin kutsutaan. Me omaksumme omien taipumustemme ja persoonallisuutemme mukaisen roolimallin, jonka avulla me koetamme päästä takaisin siihen rakkauden autuaaseen tilaan, jonka me todelliseksi olemuksemme yhä aavistamme. Me tavoittelemme omaa rakkauttamme niin miellyttämisen, vihaamisen kuin mitä moninaisimpien muidenkin tunnestrategioiden avulla. Me haromme ulospäin kohti toisiamme ja maailmamme.
Me opimme kaipaamaan rakkauden autuutta toinen toisiltamme, vaikka se on meidän oma perimmäinen tilamme eli se, jonka tunsimme myös vanhempiemme sylissä ainakin hetkittäin ja jonka me itsekin olemme tunteneet pitäessämme omien lastemme tai lastenlastemme viatonta ja vaivatonta ”rakkauspakkausta” sylissämme. Me tavoittelemme itseämme toisten laillamme itsestään eksyneiden kautta.
Meidän aikanamme kaikki tuosta lapsellisesta logiikasta ja erehdyksestä kumpuavat vuorovaikutussuhteet, olivat ne sitten perheen tai työelämän piirissä, ovat kärjistymässä. Ne tuottavat yhä kärjekkäämpiä ja haastavampia tilanteita ja konflikteja, joiden kaikkien perimmäisenä tarkoituksena on saada meidät näkemään oma lapsellinen osamme kaikessa siinä kärsimyksessä, tuskassa ja ahdistuksessa, joita nämä vääristyneet ihmissuhteet meille tuottavat. Me kärsimme, koska me kaipaamme toisiltamme sitä, mitä me itse olemme eli rakkautta.
Uskaltaaksemme kohdata nuo omat harhaiset uhriohjelmamme me tarvitsemme vierellemme jonkun ihmisen eli ystävän, rakkaan, terapeutin tai hoitajan, joka uskaltaa ja pystyy ainakin hetkittäin kulkemaan rinnallamme kanssanäkijänä ja kumppanina. Me tarvitsemme toisen ihmisen, joka on omalla matkallaan jo nähnyt rehellisesti ja avoimesti ainakin riittävän suuren osan omasta harhastaan, jotta hän pystyy tukemaan ja muistuttamaan meitä omasta perimmäisestä rakkaudestamme ottaessamme ensimmäisiä haparoivia askeleitamme aikuisena eli itsenäisesti ja vapaasti rakastavana ihmisenä.
Noista lapsena alitajuntaan juurtuneista uhriuden ja avuttomuuden ohjelmista on hyvin vaikea rohjeta luopua ilman rohkean kanssakulkijan apua ja tukea. Mutta se on mahdollista ja samalla ehdottoman välttämätöntä, jotta elämämme voi löytää uusia helpompia ja vapaampia tapoja ilmaista itseään. Elämä ei ole vain mahdollista vaan se on totta tässä hetki hetkeltä uudistuvassa ikuisuuden hetkessä, joka rakkautena kannattelee meitä juuri nyt. Rakkaus kannattelee omia lapisaan.
Minä elän rakkauden kentän jatkuvassa kannatuksessa aivan samaan tapaan kuin sen kerran koin kelliessäni äitini kohdun paratiisitilassa. Minä kellin siinä myös tässä aikuisen kehossani ollessani. Olen Elämän meren rakastavassa syleilyssä aivan niin kuin sinäkin olet. Minä alan jo oppia tuntemaan, että olevan jo rakkaudessa, vaikka olenkin ikäni sitä kohti kurottanut ja sitä toisista kaltaisistani etsinyt.
Minä olen se rakkaus, jota erehdyin sinulta kaipaamaan. Minä olen rakkaus, jota voin vapaana ja itsenäisenä aikuisena opetella ilmaisemaan myös tässä maailmassa, joka edelleen kipuilee rakkauteen pettymisen haavojen kanssa. Minä olen rakkaus ja minun hommani on rakastaa niin itseäni kuin sinuakin kaikista haavoistamme huolimatta ja niiden läpi. Rakkaus on ihan sama meissä kaikissa. Se on ykseys, jossa me kaikki edelleen kellimme 🙂