Näin merkillisen unen. Kuljin siinä maailmassa, jossa kohtasin arvovaltaisia ihmisiä, järjestelmiä ja voimia. Ensin seisoin hienon rakennuksen edessä kuin kutsumattomana vieraana, hieman alipukeutuneena tilaisuuteen. Sitten istuin vastapäätä jotakuta tärkeää miestä, mutta kuulustelun sijasta päädyimmekin leikkimään tuoleillamme kuin kaksi lasta.
Myöhemmin kohtasin valtavan naisolennon, joka ei halunnut minulta mitään eikä yrittänyt muuttaa minua miksikään. Olimme vain lähekkäin ja hän tunnisti minut kuin puuksi, jonka juuret olivat syvällä maassa ja oksat levisivät laajalle. Olimme yhtä.
Lopulta kohtasin joukon kreikkalaisia jumalia tai filosofeja muistuttavia hahmoja. Yksi heistä tervehti minua kuin vanhaa tuttua. Kävelimme hetken yhdessä. Eroamisen hetkellä emme halanneet, vaan asetimme kätemme toistemme olkapäille ja katsoimme toisiamme silmiin. Kaikki oli valmista. Jatkoin matkaani.
Herätessäni ymmärsin, että kyse ei ollut hyväksytyksi tulemisesta vaan tunnistetuksi tulemisesta. Jokin elämässäni oli tullut nähdyksi. Ei saavutuksena vaan matkana.
Tuon unen valossa näin myös edellisen päivän tapahtumat poikani Akun kanssa. Kävimme kävelyllä Neidonkallion metsissä. Näytin hänelle paikan, jonne tuhkani voi sirotella, kun aika koittaa. Juttelimme, kuljimme rinnakkain ja annoimme toisillemme tilaa.
Oivalsin jälleen kerran, kuinka vähän voin lopulta vaikuttaa toisen ihmisen matkaan. Voin rakastaa, voin kuunnella, voin avata oman sydämeni, mutta en voi kulkea toisen puolesta. Kun päästin irti tarpeestani auttaa ja pelastaa, yhteys syveni. Halasimme lämpimästi hänen lähtiessään jatkamaan omaa matkaansa. Minä jäin jatkamaan omaani.
Illalla saunalla kohtasin ihmisiä, joita en ollut aiemmin todella nähnyt. Erityisesti mieleeni jäi äiti ja tytär, jotka olivat niin tasavertaisia keskenään, ettei heidän sukulaisuussuhteensa näkynyt ulospäin lainkaan. Keskustelimme elämästä, vanhuudesta, rakkaudesta ja ihmisyydestä.
Tytär työskenteli vanhusten parissa. Hän kertoi näkevänsä dementoituneet ihmiset yksilöinä aikana, jolloin monet näkevät heissä enää vain diagnoosin. Hänen tavassaan katsoa ihmistä oli jotakin hyvin kaunista. Hän ei yrittänyt korjata ihmisiä. Hän kohtasi heidät.
Seuraavana yönä mieleeni nousi lause, jonka kirjoitin aamulla ylös:
”Ole armollinen elämäsi vanhoille tunnetiloille. Ne eivät ole totta tässä Elämän ainoassa hetkessä ellet sinä niitä nyt valitse.”
Eilisen päivän mittaan vanhoja solmuja aukesi myös käytännön elämässä. Perintötilan myyntiin liittynyt sotku selvisi. Huomasin osaavani pitää puoleni ja pysyä asiassa ilman tarvetta kantaa kenenkään muun osuutta. Olin oppinut jotain.
Illemmalla autotallin edessä piippua poltellessani kuulin jälleen tutun surinan. Kimalainen asusteli jossakin kattorakenteiden uumenissa. Myöhemmin löysin sen pihani kukista tekemästä juuri sitä, mitä kimalaisten kuuluu tehdä. Se ei kantanut huolta maailman tilanteesta. Se vain surisi.
Samaan aikaan huomasin valkoisten juhannusruusujen muodostavan lähes täydellisen sydämen metsän vehreyttä vasten. Kimalainen surisemassa sydämen keskellä. Onko mitään tärkeämpää?
Myöhemmin illalla lähdin uteliaisuuttani festivaalialueelle katsomaan nuorison menoa. Mirable Fest tarjosi eläkeläisille ilmaiset bileet. Musiikki jytisi lavan ääressä niin voimakkaasti, että basso tuntui kehossa asti. Vetäydyin vähän kauemmaksi.
Katselin räystään suojasta hetken päästä alkaneen hienoisessa tihkusateessa vaeltelevia ihmisiä, jotka tanssivat, juhlivat ja etsivät omalla tavallaan jotakin samaa kuin minäkin. Yhteyttä. Rakkautta. Elämää. Lopulta sain tarpeekseni ja pyöräilin kotiin. Kotipihan hiljaisuus sopii tällaiselle hobitille paremmin…
Päivän päätteeksi katsoin elokuvan naisesta, joka halusi niin epätoivoisesti tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi, että päätyi rakentamaan koko elämänsä mitä moninaisimpien valheiden verkon varaan. Lopulta tuo valhe johti murhaan ja suunnattomaan kärsimykseen.
Tuo tarina oli äärimmäinen. Mutta samalla se kertoi jotakin meistä kaikista, ja noista kepeästi pukeutuneista festivaalinuorista.
Miten ihminen alkaa etsiä rakkautta jostakin muualta, joltain toiselta. Miten ihminen alkaa uskoa, ettei hän riitä. Kuinka helposti hän yrittää tulla joksikin toiseksi saadakseen hyväksynnän, jota ei usko muuten ansaitsevansa. Kuinka helposti ihminen – ja erityisesti nuori – yrittää näyttääkin joltain toiselta saadakseen toisten hyväksynnän.
Silloin muistin kuulleeni kuolemaantuomitusta miehestä, jolle opetettiin anteeksiantoa, samalla kun uhrien omaisia rohkaistiin etsimään kostoa. Miksi ei tarjota anteeksiantoa kaikille? Miksi ei vapautta kaikille?
Ehkä siksi, että jokainen meistä päästää irti vaivastaan vasta saatuaan tarpeekseen omasta kärsimyksestään. Kaikilla on oma aikansa ja oma matkansa, joka hänen on itse elettävä.
Kun hobittina katson tätä päivää, näen siinä yhden ainoan Elämän virran, sen loputtoman kierron meren kautta taivaalle ja takaisin. Näen uneni viisaan miehen. Poikani. Saunan ihmiset. Kimalaisen. Festarinuoret. Murhaajan. Murhattujen omaiset. Näen itseni.
Me kaikki kuljemme samassa virrassa. Toiset rakkauden virran myötä. Toiset sitä vastaan taistellen. Toiset luullen olevansa eksyneitä ja kadotettuja. Mutta lopulta kaikki ovat saman Elämän kantamia.
Päivän päätteeksi Parkanon hobitti ymmärsi jotakin hyvin yksinkertaista.
Elämä ei koskaan pyytänyt häntä kantamaan sitä. Se pyysi häntä elämään sen.
Ja niin hän teki. Tänä kesäisenä päivänä.
PS. Illalla ennen nukkumaan menoa postasin vielä tämän:
Kaikki ne ihmiset, joiden uskoin tarvitsevan minun apuani,
ovat Elämän rakastavan sylin kantamia kuten minäkin olen aina ollut.