SOTA ON TYÖTÄ JA TYÖ ON SOTAA – Kun saksalaiset sotilaat kuljettivat juutalaisia kaasukammioihin, he tekivät vain työtä käskettyä. Kun amerikkalaiset lentäjät pudottivat B-52n pommilastin vietnamilaisten kylien päälle, he tekivät vain hommansa. Kun johtajat lähettävät sotilaansa ja ohjuksensa tappamaan vihollisia ja tuhoamaan heidän kotejaan ja koulujaan, he tekevät vain omaa työtään.
Sodassa kaikki noudattavat vain saamiaan käskyjä. Sodassa kukaan ei ole vastuussa mistään, sillä niin rivimiehillä kuin johtajillakin on omat käskyttäjänsä, ne joiden tuhoisaa tahtoa he toteuttavat. Kuka haluaa tuhota ja tulla tuhotuksi? Haluatko sinä? Haluanko minä?
Myös arjen työssä me olemme tottuneet toteuttamaan toisten käskyjä ja tekemään niin kuin johtajat ja lainlaatijat haluavat. Myös arjen työssä me taistelemme usein toisiamme vastaan, pyrimme voittamaan ja olemaan häviämättä. Näin varsinkin kun on kyse suuryrityksistä ja markkinaosuuksista, silloin pyrimme lyömään vihollisen eli kilpailijan ja voittamaan markkinat itsellemme. Myös arjen työ voi olla sotaa ja kamppailua voitosta, eloonjäämisestä.
Niin arkinen taistelumme menestyksestä kuin sotilaalliset kamppailummekin tuottavat leskiä ja yksinhuoltajia, naisia jotka saavat yksin kantaa vastuun lasten hoivasta ja kasvatuksesta, kun isät katoavat tai kuolevat taistelukentillään. Kun isät unohtavat olevansa myös vastuussa elämästä eikä pelkästään voitosta tai tappiosta, menestyksestä tai tuhosta. Kun isät unohtuvat taistelemaan.
Suomessa on tällä hetkellä yksinhuoltajaäitejä (ja joitakin isiäkin) noin 23% kaikista perheistä, kun 1950-luvulla näitä sodan leskeyttämiä oli noin 14%. He ovat naisia, jotka elämän kantajina tekevät kaikkensa, jotta heidän lapsensa ja he itsekin pärjäisivät, kun isät ja puolisot ovat jo kaikonneet maailman taistelukentille.
Minäkin olen hyväntahtoisena ”maailmanparantajana” tuottanut tällä saralla pettymystä ja kärsimystä yhtä paljon kuin kiihkein uraohjuskin. Me kaikki olemme kasvaneet taistelukentillä, ja perheemmekin ovat usein olleet osa sitä tai ainakin saaneet osansa sieltä kumpuavasta kärsimyksestä. Olemme oppineet uskomaan, että elämä on taistelua.
Sota on vain luonnollinen jatkumo sille taistelulle, jota me jo käymme arjessa ja liike-elämässä. Ja itse asiassa sota on tällä hetkellä parhaiten kehittyvää bisnestä, joka tarvitsee kauhistuttavaa kärsimystä voidakseen myydä yhä enemmän aseita niille, jotka omaa kärsimystään pelätessään ovat valmiita tuottamaan sitä sokeasti ja tunteettomasti toisille kaltaisilleen. Lähettämään tottelevaiset miehensä ja lapsensa tappamaan vihollisiksi naamioituja miehiä, naisia ja lapsia.
Sota on pelkkää tuhoa ja murhetta, kuten palestiinalaisrunoilija Nima Hasan näyttää seuraavien kääntämieni runojensa kautta:
Kehot
jotka seisoivat tiukoissa riveissä
rukoillakseen
ovat yhtyneet toisiinsa
Ruumiinosat punnitaan
jokainen seitsemänkymmentä kiloa
on yksi marttyyri
* * *
Kuolemisessa ei ole mitään jaloa
Köyhyydessä ei ole mitään jaloa
Toisen kaipaamisessa ei ole mitään jaloa
Valitsen jäädä eloon
eikä se tee Jumalaa vihaiseksi
* * *
Suru lisääntyy
ja naisen tehtävä on pitää maa tasapainossa
Hän muuntaa itsensä
telttakepiksi
leiväksi
parfyymipulloksi
viinikannuksi
jota vartijat
eivät näe
* * *
Sano jotain järkevää
tai ei mitään
Me olemme
hautausmaalla