Olipa kerran Rahikainen, joka ymmärsi, että kaikki hänen tietämänsä ja tuntemansa on kuin hyttysenpaska kaiken sen valtavuuden sylissä, joka on hänelle vielä täysin tuntematonta. Tämä sai hänet muuttamaan Parkanoon kolme vuotta sitten, paikkakunnalle, jossa hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynytkään. Rahikainen astui tuntemattomaan.
Samaan aikaan hänen kanssaan Parkanoon muutti joukko muitakin ihmisiä, jotka myös halusivat löytää itsestään jotain uutta ja tuntematonta. Matkattuaan kolme vuotta heidän kanssaan tiivisti jakaen ja elämää ihmetellen Rahikainen tunsi, että hän oli päässyt aivan perimmäisten tuntojen äärelle eli niihin lapsuuden pettymyksiin, jotka olivat hänen alitajuntansa syvyyksistä ohjanneet hänen elämäänsä ja hänen valintojaan.
Lopulta hän oli uskaltanut kokea nuo kauhistuttavat ja pelottavat tunteet, jotka hän lapsuuden herkkyydessään oli säilönyt tunnemaailmansa pohjalle ja sen perimmäisiksi ohjelmiksi. Hän kohtasi oman ”häkkilapsensa” eli sen viattoman ja vaivattoman olennon, joka petyttyään lähimmäistensä ja maailmansa tarjoamaan rakkauteen oli sulkenut itsensä ja tunteensa syvälle sisimpäänsä. Rahikainen kohtasi oman mielensä vankilan. Ja sai aavistuksen siitä rakkaudesta, joka hänessä itsessään oli odottanut löytäjäänsä eli Rahikaista itseään.
Tässä vaiheessa Rahikainen tunsi työnsä Parkanossa olevan päätöksessä ja hän lähti tutustumaan uuteen asuinpaikkaan ja yhteisöön, jossa toiset hänen kaltaisensa elämäntyönsä jo loppuun saattaneet pitivät huolen toisistaan ja valmistuivat elämän ehtooseen. Tuo yhteisö tuntui Rahikaisesta kiinnostavalta ja hyvinkin mahdolliselta, vaikka siinä asukkaittensa iän kautta olikin hienoinen vanhainkodin leima.
Rahikainen päätti muuttaa pois Parkanosta. Tehtyään päätöksensä ja kerrottuaan siitä myös ystävilleen Rahikainen lähti käymään Parkanon avantosaunassa, jolla oli ollut tärkeä osa hänen elämäänsä Parkanossa. Siellä hän oli tutustunut parkanolaisiin ja siellä hän oli myös kohdannut nuoren naisen, jonka kanssa käymäänsä kasvumatkaa hän oli kuvannut vuonna 2023 ilmestyneessä kirjassaan ”Elämän kirja”.
Tuona iltana Rahikaisen mukana saunassa oli hänen Tampereen seudulla asuva ystävänsä, joka oli myös aiemmin kuulunut hänen ystäväpiiriinsä Parkanossa. Saunassa oli tuona iltana myös yksi uusi nainen, jota paikallisetkaan eivät tunteneet. Siksi joku kysyi tältä, kuka hän oli ja tuo nainen kertoi avoimesti olevansa kyllä parkanolainen. Hän ei vain ollut koskaan aiemmin käynyt avantosaunassa.
Saunan jälkeen Rahikainen jäi saunan kahvioon keskustelemaan ystävänsä kanssa. Viereisessä pöydässä istui tuo uusi parkanolainen saunoja. Hän oli selvästi kiinnostunut Rahikaisen ja tämän ystävän jutuista ja liittyi pian mukaan keskusteluun, jota jatkui 1,5 tuntia aina saunan sulkemisaikaan saakka.
Tuon keskustelun aikana Rahikainen tunsi helpon ja vaivattoman yhteyden tuon tuntemattoman naisen kanssa ja jossain vaiheessa iltaa hän kosketti naisen kättä kevyesti ja sanoi, ettei olekaan enää varma siitä, että muuttaa pois Parkanosta. Yhteys oli syntynyt. Jotain outoa ja aiemmin tuntematonta oli ilmassa. Rahikainen oli kahden vaiheilla.
Yli 25 vuotta aiemmin Rahikainen oli asunut taiteilijaystävänsä luona. Tämä oli maalannut Rahikaisesta muotokuvan, jossa kasvojen sijasta oli tunneli, jonka läpi käyvä tie johti T-risteykseen, josta oli käännyttävä joko vasemmalle tai oikealle. Aivan maalaamisen loppuvaiheessa taiteilija avasi tuon T-risteyksen ja muutamalla siveltimenvedolla hän mahdollisti joko/tai -valinnan sijaan kulkijan käymiseen risteyksen läpi suoraan kullankeltaisena hohtavaan valoon ja aurinkoon.
Tavattuaan tuon naisen saunalla Rahikainen pohti syvästi ja pitkään jäädäkö vai muuttaako pois Parkanosta. Hän pohti muuttamisen tai jäämisen hyviä ja huonoja puolia, sitä hyvää tai pahaa, johon nuo päätökset voisivat johtaa. Hän vaivasi suurta päätään ja kävi kaikkien mahdollisten joko/tai -tunteiden alhossa, kunnes eräänä päivänä hän ymmärsi tuon kauan sitten saamansa taulun sanoman. Taulun, joka roikkuu paraatipaikalla hänen olohuoneessaan.
Rahikainen ymmärsi, että hänen ei tarvitse valita hyvää tai pahaa, ei oikeaa tai väärää eikä vasenta tai oikeaa, vaan hän voi käydä suoraan kohti iloa, valoa ja onnea, johon vain hänen oma sydämensä voi hänet johdattaa. Rahikainen valitsi ilon ja Elämän avautumisen ja loputtoman laajentumisen ja jätti vanhan ja tutun kaksijakoisen maailmansa taakseen. Rahikainen astui siihen viattomaan ja hänelle vielä tuntemattomaan iloiseen rakkauteen, jota hän oli maailmaltaan ja lähimmäisiltään iän kaiken turhaan kaivannut.
Rahikainen astui valoon ja yhtyi Parkanon vaakunan kultaiseen Elämänpuuhun, jonka juuret työntyvät syvällä Äiti-maan syliin ja oksat yltävät taivaan tähtiin.