Rakastatko sinä minua? Haluatko sinä minua, himoatko? Kaipaatko sinä minua? Tarvitsetko minua? Onko rakkautesi rajallista, omien tarpeittesi rajaamaa? Elätkö rakkauden puutteessa? Elätkö valheessa?
Rakastatko sinä minua? Näetkö minussa itsesi? Lähestytkö minua rakkaudessa, jonka jo itsessäsi tunnet? Olenko minä osa sinun kokonaisuuttasi, ikuisuuttasi? Näetkö minut rakastavin silmin, avoimin ja viattomin? Haluatko jakaa rakkautesi minun kanssani, kaltaisesi kanssa? Elätkö rakkauden täyteydessä? Elätkö totuudessa?
Meissä kaikissa – sinussa ja minussa – on kaksi täysin eri lailla rakastavaa olentoa. Toinen näistä elää rakkauden puutteessa ja loputtomassa kaipuussa, joka tyydyttyy kaipuun, hurmoksen, himon ja seksuaalisen täyttymyksen kautta, ja jatkaa sitten puutteenalaista etsimistään. Rakkaus on tälle olennolle aina tuolla toisaalla, jossain miehessä tai naisessa, menestyksen tai voiton hurmoksessa, tuolla jossain. Rakkaus on peliä ja tavoittelua, roolileikkejä ja kurotusta kohti jotakin, joka kaikkoaa aina vaan kauemmaksi, toisaalle, pois… Rakkaus on puute.
Ja toinen on itse rakkaus eli rakkauden autuaallinen täydellisyys meissä kaikissa, se joka ylläpitää elämää niin meidän kehoissamme kuin kaikkialla koko maailmankaikkeudessakin. Tuo rakkaus on rajaton ja täydellinen ykseyden valtameri, jossa kaikki elävä ja oleva loputtomasti kelluu ja luo itseään uudelleen. Tuolla rakkaudella ei ole mitään puutetta, ei mitään hätää. Sen ainoa kaipaus on kukoistuksen ja loputtoman laajenemisen kaipuu niin sinussa kuin minussakin. Tuo rakkaus on aina läsnä, aina totta juuri tässä ikuisuuden hetkessä. Se on täyteys ja täydellinen turva meissä kaikissa. Rakkaus on.
Jokainen meistä syntyy tänne täydellisesti ja viattomasti rakastavana – vaikkakin fyysisesti avuttomana – olentona. Jokainen meistä syntyi tänne eheästi rakastavana olentona, sillä se on meidän perimmäinen luontomme. Jokainen meistä odotti tänne synnyttyään tulevansa kaltaistensa ja vertaistensa olentojen vastaanottamaksi. Ja jokainen meistä pettyi syvästi, sillä äitimme ja isämme olivat jo unohtaneet oman viattoman ja täydellisen rakkautensa ja antoivat meille vain sitä rajallista ja ehdollista rakkautta, jonka itse olivat aikanaan lapsena lähimmäisiltään oppineet.
Jokainen lapsi syntyy rakkauteen jo pettyneiden ja sitä kaipaavien äitien ja isien syliin. Jokainen lapsi kokee erilaisia säikähdyksiä pelästyneiden lähimmäistensä sylissä. Jokainen lapsi sulkee vähitellen oman viattoman ja vaivattoman rakkautensa erilaisten suojarakenteiden alle, sillä lapsi ei halua enää kokea tuota suurta pettymystään maailmansa kourissa. Jokainen lapsi opettelee selviämään maailmansa rakkauden puutteesta kasvavissa peleissä ja rakkauden korvikeleikeissä. Jokainen lapsi antautuu maailmalleen selvitäkseen siinä ja tullakseen hoidetuksi ja hyväksytyksi. Jokainen lapsi unohtaa perimmäisen ja viattoman rakkautensa ja antautuu ulkoisen rakkauden tavoittelulle eli maailmansa puutteenalaisille roolileikeille.
Ja silti jokaisessa oman rakkautensa unohtaneessa aikuisessa asuu tuo kaikkivaltias ja ikuinen rakkaus, jonka hän lapsuudessaan unohti ja lukitsi alitajuntansa syvyyksiin. Jokainen meistä pystyy purkamaan mielestään kaikki nuo lapsena selviämisen pakon alla omaksumansa valheet rakkauden rajallisuudesta ja ehdollisuudesta. Jokainen meistä voi muistaa olevansa se rakkaus, jota olemme turhaan toisiltamme ja maailmaltamme kaivanneet.
Jokainen meistä voi herätä omaan ikuiseen rakkauteensa, joka meidän kaikkien sisimmässä loistaa kuin aurinko, jonka ehdottoman rakastavat säteet loistavat suunnattomasti eli kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Todellinen rakkaus ei erottele kohteitaan, vaan rakastaa kaikkia ja kaikkea yhtä lailla rajattomasti. Todellinen rakkaus on yksi meissä kaikissa, se ei ole sinun eikä minun, vaan meidän kaikkien, se mitä me kaikki olemme. Kun huomaat rakastaa aina ja kaikkialla, sinulla on kaikki se rakkaus, jota koskaan tarvitset. Sinä olet rakkaus.