Olipa kerran maailma, jossa oli paljon vettä. Siellä asuvien olentojen elinolosuhteet olivat aivan täydelliset ja elämä seesteistä. He yhdistivät keskenään henkisiä voimiaan ja meditoivat. He olivat täysin vapaita eikä heidän tarvinnut kuin lillua vedessä elättääkseen itsensä. He olivat täysin tyydytetyt ihanassa autuudessa, jolla ei ollut mitään rajaa. Kaikki oli valmista.
Mutta yksi näistä olennoista alkoi tylsistyä tähän ihanuuteen. Hänen sieluunsa oli kertynyt jokin levottomuus, jokin halu kokea enemmän ja muutakin. Olkoon hänen nimensä Rahikainen.
Kun Rahikainen kertoi tunteistaan ystävilleen, nämä ihmettelivät kovasti ja koettivat estellä ja tyynnytellä häntä. ”Mitä sä nyt sellaista? Eiks sulle kelpaa tää meidän yhteinen autuus? Tää on parasta mitä on tarjolla! Eikä oikeestaan oo mitään muuta, sillä meillä on kaikki mitä ihminen tarvitsee!”
Mutta toisten estelyt ja todistelut vain kiihdyttivät Rahikaisen levottomuutta ja lisäksi hän oli kuullut huhuja eräästä planeetasta nimeltä Maa, jossa olisi kuulemma tarjolla jotain ihan muuta. Hän halusi Maahan, sillä tällainen elämä oli tylsää. Hän halusi pois tästä mitättömyydestä.
Intergalaktiset kuiskaajat, jotka olivat kertoneet Rahikaiselle Maan tarjoamista huimista seikkailuista, kertoivat myös pystyvänsä järjestämään hänelle siirron tuolle ihmeelliselle planeetalle. He näyttivät Rahikaiselle ensin tuon sinivihreävalkoisen marmorikuulan, joka leijui kuin kauniina haaveena avaruuden tyhjyydessä.
Sitten he kertoivat, että jos Rahikainen todella haluaa mukaan sen tarjoamiin kokemuksiin, niin silloin hänen oli synnyttävä sinne kahden siellä jo asuvan, eli miehen ja naisen, kautta. Ja hänen oli itse valittava nuo kaksi, joista oli tuleva hänen isänsä ja äitinsä eli porttinsa Maan huimiin seikkailuihin.
”Haluatko todella lähteä ja luopua nykyisestä autuudestasi?” he kysyivät Rahikaiselta. Ja maailmansa autuuteen ja kavereittensa kielteisyyteen kyllästynyt Rahikainen vastasi: ”Toki haluan! Milloin pääsen lähtemään?” ”Vaikka heti!” vastasivat intergalaktiset kuiskaajat ja Rahikaisen matka Maahan alkoi saman tien.
Rahikainen imaistiin niiltä sijoiltaan energeettiseen putkeen, jonka läpikuultavina seinäminä kieppuivat kaikki mahdolliset ja mahdottomat kokemukset, joita Maassa oli tarjolla. Ne latautuivat Rahikaisen sieluun eli ajalliseen muistiin ja näin hän sain tarvittavan ohjelmoinnin pärjätäkseen Maassa Maan tavoin. Rahikaisen matka alkoi.
No, sinä rakas lukijani tiedät kyllä, miten siinä kävi… Rahikainen syntyi isänsä ja äitinsä kautta ensin äitinsä kohtuun, jonka olosuhteet muistuttivat hänen edellisen elämänsä autuasta lillumista suolaisessa vedessä. Mutta pian tulivat ankarat supistukset sekä lopulta maailmanloppu ja vedenpaisumus, jonka myötä Rahikainen syntyi avuttomaksi ihmiseksi eli vauvaksi avuttomien aikuisten eli isänsä ja äitinsä käsiin. Rahikaisen matka Maassa alkoi.
Rahikainen on aivan niin kuin sinä ja minä, siksi kutsun häntä Samavika-Rahikaiseksi. Hänen kokemuksensa Maassa olivat aivan samanlaisia kuin sinun eli pelottavia, ahdistavia, surullisia, toiveikkaita, kauhistuttavia, ihmeellisiä, huimia ja ihania.
Aikamoista tunteiden vuoristorataa ylös ja alas, eestaas ja vasemmalle ja oikealle. Rahikainen halusi löytää Maasta sen rauhan, jonka hän jollain tavoin muisti edellisestä elämästään, vaikka Maahan syntyäkseen hänen muistonsa menneistä elämistä olikin pitänyt pyyhkiä pois. Siitä nuo hiton galaktiset kuiskaajat eivät olleet hälle etukäteen kertoneet!
Vain hetkittäin hän sai kokea tuota muistamaansa autuutta. Joskus lämpöisessä kylvyssä lilluessaan, joskus lämpimän meren rannoilla kelliessään tai erityisissä kelluntatankeissa, jotka oli kuin tehty tuota muistamista varten. Maahan päästyään Rahikainen kaipasi Maasta pois, hän kaipasi sinne mistä oli tullut eli alkulähteelleen. Rahikainen oli hämmentynyt ja ihmeissään. Mitä hittoa hän täällä oikein tekee?
Mutta vähitellen Rahikainen alkoi aavistella jotain muuta ja uutta, jotain jota hän ei vielä ollut kokenutkaan. Maa oli näet vastakohtien maailma, jossa kaikki oli joko hyvää tai pahaa, kaunista tai rumaa, elävää tai kuollutta, ylhäällä tai alhaalla, suurta tai pientä, totta tai valhetta jne. Ja Rahikaisesta alkoi tuntua, että hänen kaipuunsa autuuteen oli tuota samaa laatua, samaa edestakaista liikettä, jota hänen maailmansa oli täynnä ja josta hänen aineellisen maailmansa peruspalikat eli atomitkin koostuivat.
Oliko jotain muuta? Oliko jotain tuon vastakohtaisuuden ulkopuolella, yläpuolella, sisällä tai takana? Oliko jotain, josta tuo vastakohtaisuuksien keinu sai voimansa ja liikkeensä? Oliko jokin ykseys kaiken kaksinaisuuden tuolla puolen?
Näitä Rahikainen mietti ja pohti samalla kun hänen maailmansa vastakohtaisuuksien keinu keinui yhä laajemmassa kaaressa ja aina vain vinhemmin. Keinu keinui, mutta Rahikainen ei enää keinunut eli hän ei enää tarttunut tunteillaan tuohon keinuun, ei yrittänyt antaa sille vauhtia tai pysäyttää sitä. Rahikainen antoi keinun keinua. Rahikainen antoi maailmansa olla.
Rahikainen aavisti jotain uutta ja muuta, Rahikainen aavisti ilon ja Elämän ihmeen kaiken maallisen touhun tuolle puolen. Rahikainen ei enää tiennyt mitään, hän ei elää halunnut mitään. Rahikainen ei enää halunnut Elämältä mitään, sillä Rahikainen oli Elämä Itse. Hän oli kaikkinainen Ykseys kaiken kaksinaisuuden tuolla puolen. Rahikainen oli perillä, mutta hän ei enää tiennyt missä hän oli, sillä hän ei enää ollut mitään. Rahikainen oli kaikki.