Suomi kaipaa sotaa, se haluaa lopultakin näyttää itäiselle naapurilleen kumpi on suurempi ja mahtavampi. Suomi haluaa kostaa kaiken sen pahan, jota itäinen naapurimme on meille vuosisatojen aikana aiheuttanut ja tuhota kaiken sen hyvinvoinnin ja vaurauden, josta Suomi on saanut nauttia yhteistyössä niin 1800-luvun Venäjän kuin 1900-luvun Neuvostoliitonkin kanssa. Suomi haluaa tuhota kaiken, mikä liittyy itäiseen perintöömme – myös omaa geeniperimäämme – ja antautua sotimaan lännen eli uuden isäntämme tavoitteiden puolesta. Suomi haluaa tuhota idän, jotta siitäkin tulee osa länttä. Näinköhän?
Suomi on johtajiensa armollisella tuella ajanut itseään alas aina Nokian tähdenlentomaisen maailmanmenestyksen jälkeen. Kaikki on ollut myynnissä maailman rahamiehille ja -naisille, niin suomalaiset suuryritykset kuin Suomen metsät ja sähköverkotkin. Ja melkein kaikki on jo käynytkin kaupaksi, millä johtajamme ovat lunastaneet paikkansa lännen parrasvaloissa, muiden kaltaistensa kansojensa kusettajien joukossa. Kaikki annetaan ihan melki ilman halvimman tarjouksen tehneelle niin kuin huutolaismarkkinoilla aikanaan. ”Ottakaa pois! Ei me tällä maalla enää mitään tehdä, kunhan vaan annatte meille omat hillotolppamme maailman turuilta ja mahdollisimman kaukana Suomen itärajasta. Kuka nyt tänne rintamalinjoille haluaisi jäädä asumaan?”
Suomen ainoat vielä jollain tavoin menestyvät teollisuuden alat ovat sote-teollisuus eli suurten ikäluokkien loppuhoiva, joka sekin on myyty lähinnä ulkomaalaisten eduksi. Toinen on tietoteollisuus, joka sinnittelee edelleen Nokian raunioilla. Ja kolmas on puolustusteollisuus, joka on jostain ihmeen syystä ottanut suuria menestysloikkauksia viimeisen kolmen vuoden aikana. Sen menestyksen turvin Suomi valmistautuu suorittamaan maamme pitkään jatkuneen alasajon loppuvaiheen eli Suomen täydellisen tuhon, kun saamme kaikella uholla ja rähinällä idän karhun ärsyyntymään ja läimäisemään lopulta Suomen rakkikoiraa isolla käpälällään.
Se riittää, jotta saamme sitten taas seuraavat 80 vuotta hautoa kostoa, revanssia ja Karjalan takaisin saamista. Eikä Setä Samulista ole siinä vaiheessa mitään apua, sillä hänellä on muuta tärkeämpääkin tekemistä kuin lähettää kansalaisiaan tapettaviksi tyhmänrohkean Suomen vuoksi. ”Hoitakoon itse hommansa!”
Niin makaa kuin petaa, sanotaan. Ja Suomi on nyt pelannut itsensä ihan kusiseen nurkkaan, josta ainoa pakotie tuntuisi olevan voittoisa sota idän kauhistuttavaa jättiä vastaan. Niin, mehän pystymme siihen missä niin Napoleon, Hitler kuin jenkitkin ovat epäonnistuneet niin Ukrainassa kuin muuallakin. Kyllä me vaan pystymme, sisukkaasti ja ihan varmasti, ehkä…
Kuka johtajistamme uskaltaa nöyrtyä, tunnustaa erehdyksensä lähdettyään unelmoimaan idän lopullisesta lyömisestä? Kenessä on miestä tai naista tunnustaa erehtyneensä uskomaan, että viha, uho ja sodan tuho voivat parantaa niitä menneisyyden haavoja, joita suomalaiset edelleen sieluissaan kantavat? Kuka uskaltaa tunnustaa kuvitelleensa, että uusi sota ja uudet haavat parantaisivat ihmisiä ja kansojen välisiä suhteita?
Vai viedäänkö Suomi ja suomalaiset tuhoisaan ja kauhistuttavaan sotaan, jossa kukaan ei voi voittaa, jotta johtajiemme ei tarvitsisi tunnustaa erehtyneensä? Olemmeko me suomalaiset todella valmiita uhraamaan itsemme, lapsemme, puolisomme ja koko tämän kauniin maan johtajiemme sairaiden kuvitelmien vuoksi? Oletko sinä? Olenko minä?