Huomasit ehkä, että kirjoitin aamulla kauniin muistutuksen niin itselleni kuin sinullekin, rakas lukijani, siitä että olemme kaikki aina rakkauden sylissä. Ja siitä, että vain oma pyrkimyksemme tavoittaa tuota rakkautta ulkopuoleltamme pitää meidät erossa tuon rakkauden kokemuksesta eli omasta sisäisestä olennostamme.
Kun olin kirjannut tuon näyn ja tiedon, Elämä suuressa viisaudessaan antoi minulle haasteen ja kierrepallon ja kysyi osaanko toimia näkyni ja ymmärrykseni mukaan. Eli pari tuntia sitten päivän alkaessa jo hämärtää minun mieltäni alkoi kalvaa levottomuus eli jokin vanha vitutus punki pintaan. Se houkutti minua käpertymään sohvan nurkkaan ja kärsimään tuosta vanhasta vaivasta, joka oli kovin tuttu elämäni matkalta. Sillä oli tapana houkuttaa minua pysähtymään kärsimykseen ja syömään ja juomaan liikaa…
Olin kahden vaiheilla pysyäkö kotona tuossa vitutuksessa vai lähteäkö ulos viemään pari kirjapakettia postiin ja pienelle kävelylenkille. Päätin lähteä ulos ja kun astuin kotiportista tien yli toisella puolella kulkevalle kävelytielle, koko vitutus oli jo haihtunut kuin tuhka tuuleen.
Talsin tyytyväisenä harmaassa ja loskaisessa säässä. Kaikki oli niin kuin se oli, mutta minä olin ilossa ja rakkaudessa. Pian tapasin entisen naapurini pikku koiransa kanssa ja vaihdoimme muutaman ystävällisen sanan ja jatkoimme kumpikin matkaamme. R-kioskissa jututin myyjä ja ihmettelin kioskin kummallisia aukioloaikoja. Hän kertoi, että se johtuu työntekijöiden puutteesta. Toivottavasti löytyy, sillä kioskia tarvitaan kylän raitilla. Moikkasin myös saunakaveriani, joka sattui olemaan kioskilla.
Jatkoin matkaani läpi kylän vanhan keskustan ja mielessäni purskahteli ihmeellisiä ilonpurskahduksia. Miksi minä saankaan olla näin iloinen ja autuas? Eihän sitä kukaan minulta voi kieltääkään 🙂
Lidlissä kävellessäni hyllyjen välissä sydämeni sykähtää jokaisen vastaantulevan mummon tai muun kulkijan kohdalla. Minä rakastan tuota ihmistä! En sano mitään, kunhan tyytyväisenä rakastelen maailmani kanssa. Tapaan myös tutun pariskunnan, joiden kanssa vaihdamme hymyt ja muutaman ystävällisen sanan. Edellisellä kerralla tavatessamme nainen oli katsellut minua kuin outoa ja tuntematonta, vaikka juttelimmekin miehen kanssa. Mutta nyt molemmat hymyilivät avoimesti ja ystävällisesti.
Kotimatkani käy 3-tien alittavan tunnelin kautta. Kaiken liikenteen melun, loskan ja harmauden keskellä jatkan matkaani samassa arkisessa autuudessa, johon heräsin ulos lähtiessäni, kun en antautunut vanhan vitutuksen tarjoaman ahdistuksen houkutuksiin. Elämä on valintoja ja riittää, että valitsen olla tarttumatta siihen vanhaan vaivaan, joka taas kerran koettaa houkuttaa minua omaan kurimukseensa.
Kun valitsen olla vittuuntumatta, teen tilaa sille luontaiselle ilolle ja rakkaudelle, jonka sylissä elämäni hetki hetkeltä kehkeytyy. Teen tilaa sille mikä on ikuisesti totta eli rakastavalle ja hyväntahtoiselle olennolle omassa ytimessäni, sille samalle joka sinunkin kauttasi kaipaa kukoistustaan. Siinä rakastavassa olennossa, eli Elämässä Itsessään, me olemme sinun kanssasi yhtä.